Vielä koko 1800 luku oli ainakin pohjois Nuuksio melko arvotonta joutomaata. Olemattomien tieyhteyksien vuoksi sitä ei voitu hyödyntää muulla tavalla kuin perustamalla torppiaja mäkitupia. Tällä lailla talolliset takasivat itselleen työvoimaa helpolla tavalla, koska torppien vuokra maksettiin tietääkseni yksinomaan tekemällä taksvärkkipäiviä talolle. Nuukiso oli siihen aikaan torpparien valtakuntaa, koska jo Konungsin mailla eleli noin 15 torpparia ja mäkitupalaiSta perheineen. Kirjoista olen lukenut, että 1870-luvulla oli Nuuksio Espoon väkirikkain kylä. Elääkseen nämä ihmiset hyödynsivät luontoa kaikella mahdollisella tavalla. Metsästys pyssyllä ja ansoilla oli yleistä, mutta ehkä tärkein hengissäpysymiskonsti oli kalastus, koska järvet kuulemma olivat siihen aikaanpullollaan kalaa.
Joskus 1800 luvun puolivälissä perustettiin Punjon takamaille kolme torppaa; nykyään Koivuranta, Solvallan urheilukentän järven puoleiselle sivulle Linnunkiven torppa ja nykyisen: torpan pohjoisrinteelle Virtasen torppa.
Virtasen pojat Kustaa, Jalmari ja Eemeli, jotka olivat syntyneet 1800-luvun loppupuolella, kertoivat minulle v. 1910 tekemästään kalareissustaan Käkilammelle (kartoissajoskus Pikku Karjakaivo). Haukia oli tullut niin paljon, kun he kolme poikaa syöttiongella kerkesivät nostaa ja säkillä kotiin kantaa. N ämä kalat perattiin ja suolattiin puupyttyihin.
Seuraavana päivänä kalantulo oli yhtä rajua ja saalis myytiin ja lahjotettiin kyläläisille. Kolmannen päivän saalis, joka oli yhtä hyvä, jäi suurimmaksi osaksi mätänemään. Sen jälkeen he eivät enään koskaan saaneet yhtään haukea lammesta ja tietääkseni ei kukaan muukaan. Poikia vielä harmitti, että pitikö heidän hehtolitrakaupalla yhdellä kerralla ottaa kaikki pois. Kuitenkin jäi lampeen runsaasti ahvenia, joita itsekin sodan jälkeen pyydystin katiskalla, toisinaan reppu täyteen ja ne olivat pari kaliiperiä suurempia kuin yleensä muissa lampareissa.
Vuosienvarrella olen siellä käynyt ongella ja kerta kerralta on saalis vähentynyt ja ahvenet suurentuneet. Viimeisen ahvenen sain 10 vuotta sitten ja se painoi puoli kiloa. Nähtävästi mäti ei kehity kalaksi saastuneessa ja humuspitoisessa vedessä.
Kala oli muinaisille torppareille elintärkeä ruokalisä ja se pyydettiin hyvin alkeellisilla vehkeillä. Pajunoksista tehty merta oli poikavuosien aikaan yleinen kalanpyydys. Sitten oli seipäistä tehty pohjaankiinnitettyjä katiskamallisia pyydyksiä. Näitä tehtiin n. metrin syvään veteen ja ohjausaitaa laitettiin ylös rantaviivaan saakka. Nämä pyydykset olivat vuoden ympäri toiminnassa ja olen yhden nähnyt toiminnassa. Vielä on jäännöksiä Nuuksion Pitkäjärvessä jäljellä. Nämä puukatiskat olivat etenkin hauen ja lahnan kutuaikoina hyviä ottamaan kalaa. Vanhan sukupolven tiedon mukaan oli kerran Koriander-niminen mies saanut yhtenä yönä 36 haukea tällaisesta pyydyksestä.
Atrain eli tuulastusrauta oli entisaikojen verraton kalastusvehje, syysiltoinan tervastulen valossa sillä iskettiin kala, se oli käytössä myös kutuaikana keväisin. Ennen vuotta 1930 Puutlahti oli vielä luonnon tilassa ja kasvoi luonnon heinää (Jussin tukka) pitkälti ylös niittyä myöten, kevättulvien aikaan tämä oli ehkä Pitkäjärven paras haukien kutupaikka.
Sukulaismies Grönlund, joka oli Kolabackan torppari, kävi sieltä keväisin atraimella graavikalansa ottamassa. Kerran oli heinien seasta näkynyt niin iso hauen selkä, ettei Edvarti arvannut atraintaan siihen iskeä, vaan kotoa haetulla haulikolla sen kutemisen lopetti. Hauki painoi 15 kiloa. Hauet ja lahnat halkaistiin ja suolattiin puupyttyihin pahojen päivien varalle, osa syötiin sitten raakana ja osa valmistettiin särpimeksi eri tavalla. Verestääkseni vanhoja muistoja graavasin kesällä hauen, en tiedä olisiko paljon antanut lohelle periksi? Myöhempiä kalavehkeitä olivat rysät, verkot ja katiskat, joita jokainen osasi tehdä itse. Niilläkään ei siihen aikaan tarvinnut tehdä hukkareisuja.
Poikkeuksellisesti nämä kalajutut ovat totta!!!
Helge Fagerholm
Nuuksio-lehti 4/90