Nuuksion hengissäpysymistaiteilijat

1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa muodostivat torpparit ja muonamiehet asujaenemmistön Nuuksiossa. Koska olen itse torpan poika ja olen tehnyt itsekin monta ”taksvärkkipäivää” tulee mieleen vielä monta kertaa ne tuhannet vippaskonstit, millä torppari pysyi hengissä ja terveenä.

Muonamiehet saivat jauhot ja maidon ja useimmiten perunat talon puolesta sekä pienen tukon rahaa. Puhun rahatukosta, koska siihen aikaan 25 penniäkin oli paperirahana. Tulkitsematta minulta jäi kumpi näistä eläjistä oli paremmassa asemassa. Kai muonamiehen taskut olivat kuukauden lopussa tyhjät, mutta sen tiedän omasta kokemuksestani, että kun torppari oli kahvinsaja sokerinsa ostanut, niin hän oli täysin PA.

Työtä oli jokaisen tehtävä roimasti. Kun torppari oli suorittanut kaksi kolme päivää kuukaudessa talolle, niin hänellä oli jonkinlainen hengitysmahdollisuus, sensijaan muonamies oli elinkautinen. Nämä taksvärkkipäivät erosivat torpan suuruuden myötä suuresti. Vanhojen tietojen mukaan Hankalahden ja Koiviston torpparit joutuivat tekemään niin monta päivää jopa hevospäiviä, että heidän oli pakko pitää renkiä tätä hommaa varten. Pyhä velvollisuus torpparin mielestä oli se, että perunaa kasvoi koko vuoden tarpeeksi. Juurikasveissa piti olla omavarainen. Sikuri oli elintärkeä. En muista, että Olisin nuorena juonut yhtään kuppia kahvia ilman sitä p…n sikurisotkua.

Pari kolme lehmänkantturaa kitui joka torpassa. Se takasi sen, että maitoa oli riittämiin vuoden ympäri. Metsälaiduntaminen oli siihen aikaan ainoa tapa pitää lehmiä hengissä. Sen vuoksi ei herunut maitoakaan kuin viisi kuusi litraa vuorokaudessa nuppia kohti. Vaikeinta oli viedä elikot yli talven, koska heinistä ja rehusta oli iankaikkinen puute. Taksa oli kuitenkin Se, että lehmä ei saanut koskaan seistä tyhjin suin. Sillä piti olla edessään olkia, kuusen ja männyn oksia. Jos oli oikein huono heinävuosi, niin kerättiin jäkäliä kallioilta ja ne ajettiin talvella sitten kotiin lehmän appeeksi. Kyllä lehmät sitä ihan nuukin söivät, kun sitä puupaljuun laitettiin ja sekoitettiin huushollijätettäjajonkinlaisiajauhoja jos oli ja siihen kuumennettu tiskivesi päälle. Näin jälkeenpäin ajatellen, niin se ei tainnut ihan hullu temppu Ollakaan, koska porokin sitä sietää ja tekee siitä hyvää lihaakin.

Torppari ei koskaan ruvennut vain yhtä pentua tekemään. Mielestäni he kilvoittelivat, kuka sai tusinan täyteen ensimmäiseksi. Meitäkin oli kaksitoista lasta niin, sika oli välttämätön joka ikinen vuosi. Koska raha ei siihen aikaan liikkunut juuri ollenkaan, oli sekin investointi vähän kiven takana.

Pakankylän kartanossa oli siihen aikaan sikala ja kartano. Koska ”Förvalttari” Valter Lindfors oli isän tuttu, niin heillä oli jokavuotinen sopimus, että porsas haetaan joka vuosi huhtikuun viimeisinä päivinä. Koska Pakankylän metsä oli meitä lähellä, niin porsaan vastineeksi tehtiin 20 m3 halkoja. Näin ollen ei tarvinnut niitä olemattomia markkoja pyöritellä ollenkaan.

Toinen momentti oli sitten sian ruokkiminen. Se sai aluksi maitoa ja kaikki herkut mitä torpasta löytyi. Myöhemmin sen pääruoka oli vehka (kalla), jota piti kaivella vetelistä suoproteista. Vehkan kotiin raahaaminen oli vuositolkulla minun työlistallani. Vehka kypsytettiin sitten kuumalla vedellä ja maustettiin yhdellä sun toisella sörsselillä.

Sika senkuin levisi ja kasvoi hyvin. Niinkuin kuolemaantuomitut yleensä, sai sikakin sitten mässäillä viimeisenä elinkuukautenaan säkillisellä ruisjauhoja niin, että se kuolinhetkellään painaisi sata kiloa ja persuksissa olisi viiden sentin silavakerros.

Kun tässä on elänyt vanhaksi niin kaikki on nykyään päälaellaan. Vehka on myrkkyä ja siansilava tappaa melkein heti. Kumminkin läski on poikaa vakuuttaa

Helge Fagerholm
Nuuksio-lehti 4/92