Aapo Kirvesniemi muistelee kansakouluaikaa 1943 – 1946

Aika: aloitin koulun 1.9.1943 ollessani 7v ja 2kk ikäinen.

Kansakouluun sodan aikana

Kouluun mennessäni en osannut lukea enkä kirjoittaa, en tuntenut kirjaimia, mutta oletettavasti tunsin numerot. Muut luokkalaiset olivat samalla tasolla. Maailman tilanne oli sotaisa. Suomen rintamalla vallitsi asemasotavaihe ja olot olivat melko rauhalliset. Yleismaailmallinen tilanne oli kääntynyt ja oli vallalla tunne, että Saksa tulee häviämään sodan, vaikka julkinen sana ei sitä vielä tunnustanut. Stalingradin taistelu oli käyty ja Saksa oli perääntymisvaiheessa. Sota ei sinänsä paljoakaan mielestäni vaikuttanut lasten koulunkäyntiin. Varmaan kyllä opettajalla oli suuri vaikutus siihen, miten lapsien haluttiin sotaan suhtautuvan. Alakoulun opettajani  Aino Hämeri oli neutraali, hän ei lietsonut hysteriaa eikä vihaa, mutta varoituksen sanoja kyllä kuultiin. Oli puhetta penaaleiksi ja kiintoisan näköisiksi paketeiksi naamioiduista ammuksista, joihin ei pitänyt missään tapauksessa koskea. En ole mistään lukenut, että todellisuudessa tällaisia, siis lentokoneista venäläisten pudottamia ammuksia olisi todella ollut olemassa.

Luokallamme oli useita, 3-4, inkeriläistyttöä, jotka asuivat Pellaksen lastenkodissa. Heidän suomenkielensä oli ihan hyvää, en muista sen mitenkään eronneen  muiden kielitaidosta. Koulunkäynti alkoi Viherlaakson kansakoulussa (vanha saippuatehdas, purettu ), mutta melko pian osa koulukkaista siirrettiin Bembölen ruotsalaisen kansakoulun rakennukseen. Ensimmäinen ja toinen luokka olivat yhdessä ja opettajalla oli siis syksyllä -44  jo 20 oppilasta vastuullaan. Luokkayhteisö oli mielestäni melko hyvin keskenään toimeentuleva. Vaikka sosiaalisia eroja varmaan oli, esim. lastenkotilapset, ei se ilmennyt lasten keskuudessa. Kouluruokailuahan ei silloin ollut, vaan lounas oli omien eväiden varassa. Samanlaisia ne suunnilleen kaikilla olivat.  Limonadipullollinen maitoa ja voileivät, joiden päällysteenä ei leikkeleitä ollut.

Koulunkäyntiä

Opetuksen perusasia varmaan oli lukemaan ja laskemaan oppiminen. Haluan uskoa, että tahti ei mitenkään liian kunnianhimoinen ollut, koska jäi tunne, että kaikki oppivat samaa vauhtia. Opettajamme oli ilmeisesti hyvä pedagogi. En muista, että ketään olisi nöyryytetty tai pilkattu. Eräs siihen viittaava välikohtaus on kuitenkin jäänyt mieleen. Toisella luokalla, kun jonkinlainen kouluruokailu jo oli käynnissä, oli eräänä päivänä jotain soppaa, joka ei eräälle luokkamme pojalle maistunut. Opettajaa tällainen niskurointi ei miellyttänyt ja poikaa kehotettiin syömään annoksensa, olihan se muillekin kelvannut. Poikapa ei syönyt, eivät kehotukset tepsineet. Viimeisenä keinona opettaja uhkasi kutsua paikalle poliisin. Sekään ei auttanut. En muista, miten pattitilanne sitten lopulta laukesi, mutta poika sai tapahtumasta hieman negatiivisen särmän olemukseensa. Me muut kai pidimme itseämme hyveellisempinä, kun velli oli kelvannut. Mainittakoon, että elämässään poika myöhemmin pärjäsi hyvin, hän lienee joukostamme ainoa, josta tuli itsenäisenä yrittäjänä hyvin menestynyt mies.

Koulukiusaamista ei mielestäni esiintynyt. Pieniä nahistelunujakoita tietysti meidän poikien kesken oli, mutta ne unohdettiin pian ja oltiin taas kavereita. Kiusaamista ei myöskään koulun ruotsinkielisten oppilaiden taholta tullut, heitähän oli ainakin 5-kertainen enemmistö. Emme me heidän kanssaan seurustelleet, kieliraja oli vielä silloin äärimmäisen jyrkkä. Jälkeenpäin on tullut tietooni, että luokallamme oli kaksi poikaa, jotka olivat täysin kaksikielisiä, mutta eivät hekään leikkineet välitunneilla ruotsinkielisten kanssa. Muita oppiaineita olivat kai kotiseutuoppi tai ympäristöoppi tai jokin sellainen yleisaine, ja sitten opetettiin piirustusta ja laulua ja jotain liikunnan tapaista. Uskontoa oli pari tuntia viikossa. Se oli mukava aine, näytettiin kauniita väritauluja raamatun kertomuksista ja kerrottiin tapahtumia. Mitään paatosta tai helvetillä pelottelua ei ole jäänyt mieleeni. Tämäkin suhtautuminen oli varmaan ymmärtäväisen opettajan viisautta. Liikuntaa tuli kyllä muutenkin harjoitettua, koska koulumatka oli muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikilla aika pitkä, jopa 4 km. Kulkuneuvo oli tavallisimmin kävely. Talvella sukset, potkukelkka, alaluokkalaisilla ei siihen aikaan polkupyöriä ollut. Oman koulumatkani varrella kävi joskus linja-auto, mutta ei sinne sisälle päässyt, vaan puukaasuttimen putkissa roikuttiin auton perässä. Varmasti vaarallista, mutta ei silloin ja niissä olosuhteissa.

Muotivaatteita ei ollut kellään. Vaatteet olivat kaikilla kuitenkin melko kelvolliset, mutta kengät olivat joillakin aika surkeita. Pohjat olivat puuta ja päälliset paperikangasta. Minä olin armoitettu, koska isäni sattui olemaan kenkätehtaan omistaja. Mutta ei hänkään valmistanut erityisiä talvikenkiä. Muistan kerran protestoineeni, kun hän antoi minulle hiihtomonot, jotka eivät olleet ihan samanlaiset. Ne olivat varmaan jokin näytepari, jossa muuten samankokoisten oikean ja vasemman jalan kengissä oli pieniä eroavaisuuksia. Empien panin ne jalkaani, mutta eipä kukaan minulle eroavaisuuksista koskaan huomauttanut. Ainoa muotikapine oli koululaukku. Sen käytössä yhteiskunnalliset luokka erot olivat suurimmillaan. Viimeinen sana koulurepuissa oli ns. Kale-tornisteri. Se oli pahvista tehty tummanruskea kotelomallinen repun tapaan selässä pidettävä laite. Muutamilla sellainen oli. Jalkinesurkeutta paransi kansahuollosta saatavat monot, joita harkinnan mukaan annettiin suurimmassa tarpeessa oleville. Koskaan ei ketään mollattu vaatteiden tai muuten pukeutumisen takia.

Käden taitoja hiottiin askartelutunneilla. Tulitikkulaatikoista sai rakennettua monenlaisia nukkekodin huonekaluja, neulomuksia tekivät niin pojat kuin tytöt. Puukäsitöitä ei vielä alakoulussa ollut. Liimana käytettiin keitettyä perunaa, jolla paperia hankaamalla saatiin melko hyvä liimasauma. Käsityöteelmät sitten lukukauden loppuessa vietiin kotiin isän ja äidin ihailtavaksi. Silloin annettiin myös oikeat todistukset, joissa oli numeroarvosanat,  käytöstä  ja ahkeruutta ja tarkkaavaisuutta myös erikseen mitattiin. Olivatko todistukset jokin koulun hallussa oleva vihko tai kansio, vai annettiinko erillinen paperi, en jaksa muistaa. Valitettavasti ei ainakaan kotiarkistoon ole mitään jäänyt tallelle.

Opettajan on täytynyt tuntea olonsa aika yksinäiseksi, hän oli ainoa suomenkielinen kolmen ruotsinkielisen kollegansa rinnalla. Koskaan ei koululla ainakaan oppilaiden näkyvissä käynyt ketään muita koulutoimen edustajia, ei ollut tarkastajia, lääkärintarkastuksia lienee ollut, mutta ovat varmaan olleet aika ylimalkaisia, kun eivät ole jääneet mieleen. Vanhempien kannanotot kouluasioihin olivat yleensä olemattomat, minut äiti tosin toi ensimmäisenä koulupäivänä kouluun. Seuraava kontakti olikin sitten kahdentoista vuoden kuluttua hänen osallistuessaan ylioppilaskirjoitusten jälkeiseen kahvitarjoiluun. Mitään vanhemmille suunnattuja tiedotuksia ei ollut. Koulun kautta saimme Valistuksen Lastenlehden. Sekä opettaja että lastenlehdet pitivät raittiusasiaa kohtuullisesti esillä.

Sodan varjossa

Kevättalvella -44 Helsinki koki suurpommitukset ja muutamia kertoja hälytys tuli kouluaikaan. Siirryttiin koulun kellariin pommisuojaan. Kaikki tapahtui aivan rauhallisesti, mitään paniikkia tai edes levottomuutta ei esiintynyt. Jälleen, kiitos opettajan toiminnasta. Muistini mukaan koulu toimi koko ajan, tämän voisi varmaan tarkistaa. Meidän lasten leikeissä sota tietysti heijastui monella tapaa. Politiikkakin oli jotenkin mukana, muistan että olin harmissani huhu-uutisesta, että Yhdysvallat julistaisi sodan Suomelle. Opettaja ei tähän politikointiin alakouluaikana mitenkään osallistunut. Saksan suomenkielellä julkaisema Signal-lehti oli haluttua lukemista, siinä oli värikuvia lentokoneista tankeista ja muista sotakoneista. Sota oli koskettanut monia raskaasti, lastenkotilapset olivat luultavasti sotaorpoja ja eräs poika oli menettänyt isänsä, mutta näistä asioista ei lasten kesken koskaan mitään puhuttu.

Sotilaskolonnat pysähtyivät koululle silloin tällöin, se oli meistä oppilaista mukavaa vaihtelua, oli aseiden näkemistä, hevosia ja muuta poikia kiinnostavaa rekvisiittaa, kuten soppa kanuuna. Ympäristöopin yhteydessä kävimme retkellä viereisellä maatilalla, jossa tutustuimme maataloushommiin ja karjanhoitoon. Ne olivat melko tuttuja asioita muutenkin, monilla oli eläimiä kotona, oli sikoja, lampaita, kanoja meilläkin ja naapureilla lehmiä. Yleinen tiekulkuneuvo oli hevoskärryt ja talvella reki. Koulua vastapäätä oli sepän paja ja siellä me pojat olimme aina varmaan kiusaksi asti sepälle. Jonkin kipinän sieltä varmaan sain, koska tekniikan valitsin sitten myöhemmin elämänurakseni.

Valtion järjestämät talkootoiminnot koskettivat alakoululaisia. Kerättiin lumppuja ja lasia, metallia ja jopa puista pihkaa. Tulokset rekisteröitiin tarkasti pöytäkirjoihin ja palkinnoksi saatiin keräilyvihkoihin kirjavia suoritusmerkkejä ja lopuksi rintamerkkejä. Oli talkoomuurahainen, talkoosahra ja talkookirves rautainen, pronssinen, hopeoitu ja kullanvärinen. Tässäkään hommassa en muista mitään painostusta esiintyneen, mutta menestyminen tietysti aiheutti arvostusta tai kateutta tapauksesta riippuen.

Bembölen kansakoulun tilat

Koulutalomme oli rakennettu v. 1923 ja oli ollut aikanaan Espoon suurin rakennus, kirkkoa lukuun ottamatta. Koulusuunnittelijat eivät ilmeisesti olleet ottaneet kuitenkaan huomioon, että lapsillakin on ns. luonnollisia tarpeita. Vessat eli ulkohuoneet olivat erillisessä rakennuksessa koulupihalla. Hygienia oli sitä ja tätä, mutta todellisessa hädässä siihen oli tyytyminen. Enkä muista että kukaan olisi edes paheksunut asiaa, harvallapa oli , ehkei kellään kotonakaan kummempia toilettitiloja.

Koulussa oli melko avara aula alakerrassa ja jos oli oikein paha ilma, ei pihalle tarvinnut mennä välitunnilla, vaan saatoimme olla aulassa. Ruotsinkieliset tytöt olivat innokkaita harrastamaan piiri- ja laululeikkejä. Vieläkin muistan elävästi: ”Räven raskar över isen…” ja sävelkin on muistissa. Välituntileikkejä pihalla oli ”barbida”- hyppely, jossa yhdellä jalalla potkittiin pientä kivipalaa ruudusta toiseen tiettyjen sääntöjen puitteissa. Pallopelejä en muista pelatun. Tytöillä varsinkin oli ruutuvihosta tehty eräänlainen arpapeli, jossa lehdenvälin arvaamalla saattoi voittaa tai vaihtaa jonkin kiiltokuvan. Meillä pojilla oli hieman erilaisia kuvia lentokoneita ja muita vekottimia. Näihin vihkoihin saattoi myös kirjoitella pieniä runovärssyjä ystävilleen. Leikkikaluja ei kouluun koskaan tuotu.

Koulusta poissaolot rajoittuivat ehdottomasti vain sairastumiseen. Tällainen tapahtui minulle kerran kovin ikävään aikaan, sillä ollessani kotona sairaana oli koululla vieraillut elokuvan esittäjä. Olin jäänyt paitsi, kuulemma erinomaisen hienoja eläinfilmejä ja sekös harmitti pitkään.

Pulpetit olivat kahdenistuttavia ja yleensä pulpettikaveri oli samaa sukupuolta. Kirjoitusvälineet olivat mustepullo ja mustekynä, mutta kumma kyllä harvoin niiden kanssa mitään tuhrimisia tapahtui. Se kouluelämästä siihen aikaan usein kerrottu juttu tytön palmikon kastamisesta mustepulloon jäi sekin kokematta ja näkemättä. Tunti oli varmaan 45 minuuttia pitkä, luokassa ei ollut kelloa. Järjestäjäksi, joita oli aina kaksi, joutuminen kulki vuorossa ja se oli luottamustehtävä, joka pyrittiin hoitamaan kunnolla. Mitä siihen kuului, ei ole enää muistissa, mutta varmasti ainakin taulun puhdistus ja liitujen tarkastus , yleinen siisteys ja tuuletus.

Opetuksen havaintovälineitä haettiin joskus opettajainhuoneesta, siis niitä kuvatauluja , muuta ei ollut. Suomen kartta taisi kuitenkin olla. Koulukirjat , kynät ja vihot saatiin koulun puolesta ja niistä piti pitää kunnolla huolta, seuraava luokka käytti samoja kirjoja. Toisella luokalla oli jo ylimääräinen kirja: ”Risto Roopenpojan ihmeellinen elämä”. Se luettiin tarkasti. Sehän oli Daniel Defoen Robinson Crusoe -kertomus koululaisille yksinkertaistettuna. (onnistuin löytämään teoksen antikvariaatista v. 2010, riemullinen jälleennäkeminen! )

Yläkouluaika Viherlaaksossa

Olimme joutuneet Bemböleen ilmeisesti siksi, että paljon helsinkiläisiä oli tullut Espooseen pommituksia pakoon ja koulut olivat tupaten täynnä. Kun tilanne helpotti rauhan tullessa syksyllä 45, palasimme koulujaon alkuperäiseen paikkaan Viherlaaksoon. Koulu oli täysmittainen kansakoulu, joten me tulokkaat kolmasluokkalaiset asetuimme joukkoon, jossa meitä ylempiä koululaisia oli paljon. Yhteisön hierarkia oli uusi ilmiö. Opettajia oli myös enemmän, taisi olla viisi ja siinäkin joukossa oli selvä tärkeysjärjestys. Johtajaopettaja oli ehdoton auktoriteetti, meidän oma mukana tullut opettaja oli joukon hännillä . (myöhemmin olen löytänyt arkistojen kätköistä jopa heidän palkkatilastonsa ja ilmeni että johtajaopettajan palkka oli kaksinkertainen alimpaan opettajapalkkaan verrattuna ). Viherlaaksossa oli myös kaksoisluokkaopetusta, mutta ei muistaakseni säännöllisesti.

Rauhan tultua yhteiskunnalliset erot sosiaaliluokkineen ja poliittisine eroavaisuuksineen tulivat selvemmin esille. Onneksi se ei mennyt meihin varhaisnuoriin kovinkaan syvälle. Joku oli partiossa joku pioneereissa, mutta ei se jokapäiväisessä toverielämässä näkynyt. Koulun opettajat olivat myös poikkeuksetta hyvin pidättyväisiä ilmaisemasta yhteiskunnallis-poliittisia mielipiteitään, puhumattakaan, että olisivat antaneet ideologista opetusta. Muistanpa kerran esittäneeni jonkin, tietysti kotoa omaksutun hieman kärkevän mielipiteen. Opettaja tarttui siihen ja asiallisesti kertoi asiasta voitavan perustellusti olla muutakin mieltä.

Kun sodasta oli selvitty, energiaa oli kaikilla ja kaikkeen. Koulussa oli paljon muutakin toimintaa kuin vain läksyjen pänttäystä. Urheilutunneilla opittiin pallopelit, pesis ja sen pikkuveli ”neljä maalia”, jota välitunneilla ahkerasti harjoiteltiin. Piha oli liian pieni, jotta jalkapalloa olisi kunnolla voinut pelata, mutta palloa kuitenkin potkittiin. Jääkiekko ja jääpallo olivat tuntemattomia koulu-urheilumuotoja, mutta seuroissa niitä kyllä harrastettiin. Voimistelutelineitä, kuten rekkiä ei pihalla ollut. Voimistelua ei harrastettu, ehkä siksi, että koululla ei ollut mitään sellaiseen soveltuvaa tilaa. Talvisin järjestettiin hiihtokilpailut ja myös välitunneilla kerättiin hiihtokilometrejä tavoitteena mahdollisimman korkea urheiluharrastusmerkki.

Askartelutunnit vaihtuivat veistonopetukseksi, mikä oli minulle kovin mieluisaa. Tehtiin jo tarve-esineitä, äidille perunanuija ja isälle vasaranvarsi ym. Veistoluokassa ei vielä siihen aikaan ollut mitään työstökoneita, eikä onnettomuuksia puukoilla ja sahoilla tapahtunut. Opettajan ammattitaito venyi laajaksi kirjoksi alkaen aamuhartauden harmonin soitosta puutaltalla taituroitujen leikkausten tekoon. Seksielämän opetuksen taitoa ei silloin vielä tarvittu, ei edes ”kukka ja mehiläinen”- tasolla.

Ruokailu oli jo järjestetty, lämmin ateria tuli Leppävaaran koulun keskuskeittiöstä isoilla tonkilla linja auton mukana Viherlaaksoon ja  ateriajärjestäjän pesti oli mukava, koska se vapautti tuntiopetuksesta aina pieniksi hetkiksi.

Viherlaakson koulussa oli iso kirjahylly, jossa oli koulun kirjasto ja se oli ahkerassa käytössä.

Muistoja yläkoulusta

Itse opiskelu alkoi olla aika vaativaa. Eroja alkoi tulla sekä oppimisessa että olemisessa. Rangaistuksia opittiin varomaan ja sattuessa sietämään. Nurkkaan joutui, mutta jälki-istuntoja ei vielä tainnut olla. (ne olivat niitä oppikoulun asioita). Oli kokeita ja kotiläksyjä, oli luokan edessä esiintymistä ja joillekin kauhein hetki vuodessa olivat laulukokeet. Musikaalisuutta ei osattu mitata eikä oikein kannustaakaan muuta kuin sävelkorvan taitoa mittaamalla.

Kulttuuria saatiin nauttia, koska silloin jo jotkut taiteilijat kävivät kouluissa esiintymässä laulaen tai runoja lausuen. Myös viihdettä oli taikurin muodossa. Muistiin on jäänyt, kun taikuri erästä temppua esittäessään tarvitsi apulaisen. Eräs rohkea poika heti ilmoittautui. Temppuun kuului narun pujottaminen pojan pikkutakin hihojen läpi. Pojan takki oli onnettomuudeksi kuitenkin niin risainen, että vuori lähti irti ja naru eksyi jonnekin saumojen sokkeloon eikä temppu onnistunut. Poika ei ollut millänsäkään, mutta opettaja oli todella harmistunut ja häpesi oppilaittensa huonoja vaatteita. Joulujuhlia varten harjoiteltiin ohjelmaa, joistakin se oli kovin mieluisaa, jotkut olivat vähemmän innostuneita. Kolmannen luokan juhlissa keväällä olin jossain laululeikissä mukana, vieläkin jännitys ja ujouden muistot tulvahtavat mieleen, kun joskus hyräilen ”..kas täss on herra sieninen , sieltä vaaran alta..”

Pojat on poikia

Urheiluhommissa tapahtui jo vahinkojakin. Koulun takana oli korkea mäki ja sieltä oli mukava suksilla lasketella. Eräs poika kaatui ja löi päänsä puuhun, meni tajuttomaksi ja otsaan nousi kahvikupin kokoinen kuhmu. Taju kuitenkin palasi muutaman minuutin kuluttua ja seuraavalle oppitunnille hän meni muiden mukana.  Minkähänlainen manööveri samanlaisesta vahingosta tänä päivänä nousisi. Toinen tapaus oli, kun halkoliiterissä leikimme tietysti jonkinlaista sotaa. Eipä silloin paljon muita leikkejä ollutkaan. Eräs poika sai halosta kasvoihinsa suuren haavan, ei sitäkään menty lääkärille neulottamaan ja poika kantoi miehekästä arpea koko ikänsä. Koulussa kävi lääkäri, mutta tarkastukset olivat tietysti varsin ylimalkaisia. Siitä milloin tuberkuloosiröntgenkuvaus aloitettiin, ei ole varmaa mielikuvaa. Se taisi olla vasta oppikouluaikana.

Polkupyörät yleistyivät nopeasti sodan jälkeen. Pyöriä ei lukittu, mutta en muista ensimmäistäkään pyörävarkautta tapahtuneen koko koulunkäyntini aikana ( 1943-1955 ). Nuorisopyörät olivat kovin harvinaisia, mutta aikuisten pyörillä opittiin ajamaan. Naistenpyörästä otettiin satula pois ja miestenpyörää ajettiin ”välistä”, kun rungon yli ei yletetty. Varsinaisia oppilaiden tekemiä  rikoksia ei liioin tapahtunut. Myöskään tässä iässä (n. 10 v ) ei silloin vielä alettu kokeilla alkoholilla ja tupakalla.

Isompia retkeilyjä en muista tehdyn, ne olivat myös sitten oppikoulun tapahtumia.

 

Tässä siis hajamuistoja ja huomioita espoolaisesta kouluelämästä. Kaikkien esittämieni asioiden täsmällisestä oikeudellisuudesta en voi tietystikään mennä takuuseen.

Aapo Kirvesniemi 3.10.2012