Maire Pohjonen muistelee työvuosiaan Rastaalan koulun opettajana

Olen syntynyt vuonna 1932 Suistamon Muuannon kylässä. Varsinaisen opettajan työurani suoritin Espoon Rastaalan kansakoulussa vuosina 1968 – 1992.

Ensimmäiset vuodet opettajana

Valmistuin opettajaksi Oulun opettajakorkeakoulusta 1955. Päästyäni ylioppilaaksi 1952 olin lukuvuoden 1952 – 1953 sijaisena Vieremän Pyöreen koulussa. Siellä työtoverini houkutteli minut hakemaan opettajan valmistumislaitokseen. Olin itse suunnitellut lähteä yliopistoon lukemaan joko biologiaa tai historiaa. Hän sai minut laittamaan hakupaperit korkeakouluun. Tätä en ole koskaan katunut. Tosin lukion historian opettajani sanoi kuultuaan tämän: ”Onhan se pitkä, mutta kapea leipä.”

Vuodet 1953 – 1955 opiskelin Oulussa silloisessa opettajakorkeakoulussa. Ensimmäiset työvuoteni vuodesta 1955 vuoteen 1968 toimin Keski-Suomessa kaksiopettajaisissa kouluissa. Avioiduin vuonna 1958. Puolisoni oli myös kansakoulun opettaja. Vuodesta 1959 lähtien saimme molemmat toimia opettajina aina samassa koulussa.

Vuonna 1965 menin opiskelemaan Riihimäen askarteluopistoon, jossa suoritin askartelutyön-ohjaajan tutkinnon. Tästä tutkinnosta minulle oli paljon hyötyä opettajana ohjatessani oppilaitani ja paikkakunnan nuoria askartelemaan. Myös myöhemmin tulevan Rastaalan kouluni käsityöluokissa askartelunohjaus oli merkittävällä paikalla.

Elämässämme tapahtui suuri muutos vuonna 1968. Uuraisilta, läheltä Jyväskylää, lopetettiin noin puolet varsinaisista kansakouluista sekä yksi kansalaiskoulu. Kansalaiskoulun oppilaat piti siirtää Tikkakoskelle. Kansalaiskoulun kohdalla papereissa oli joitain epäselvyyksiä. Paperit seilasivat edestakaisin Kouluhallituksen ja kunnan välillä. Me kävimme myös Kouluhallituksessa kyselemässä löytyisikö meille opettajan paikkoja Keski-Suomesta. Vasta kaksi viikkoa ennen koulun alkua meille tuli ilmoitus: ”Teille on opettajanpaikat Espoossa ja valitusoikeutta ei ole.” Tämä oli kolmas pakkosiirto elämässäni. Tätä ennen olin joutunut siirtymään kahdesti sodan jaloista Karjalasta.

Sijoittuminen Espoon koulumaailmaan

Ensimmäiseksi huoleksi muodostui asunnon hankinta, emmekä tienneet heti edes sitä, mihin kouluun siirtyisimme. Noin viikko ennen koulun alkua saimme tietää, että mieheni ja minut on sijoitettu Rastaalan kouluun. Ja muutama päivä ennen koulun alkua saimme tietää, että kouluvirasto on varannut meille kahden huoneen ja keittiön asunnon Karamalmin koulun asuntolasta.

Meillä oli kolme lasta. Olimme jo luulleet, että joudumme jättämään heidät palkatun hoitajan ja vanhempieni hoitoon. Huokasimme helpotuksesta, kun voimmekin muuttaa yhdessä koko perhe. Nuorin lapsistamme oli vielä alle kaksivuotias, vanhin oli yhdeksän ja keskimmäinen kuusivuotias.

Kovin jännittyneinä menimme koululle. Jännitimme, miten meihin siirto-opettajiin työtoverit suhtautuisivat. Edellisenä syksynä sinne oli jo sijoitettu opettajapariskunta, joten työtovereille tämä ei ollut uutta.

Saimme rinnakkaisluokat, neljännet luokat. Mieheni tosin joutui aluksi kolme päivää viemään kuudetta luokkaa, koska yksi opettaja vielä puuttui. Ja minulle tuli alkupäiviksi kaksi neljättä luokkaa. Pienessä luokkahuoneessa oli siis 77 neljäsluokkalaista. Se oli paljon Uuraisten kansakoulun kahdentoista 1 – 3 luokkalaisen jälkeen.

Koettelemus ei päättynyt tähän. Seuraavana päivänä meidät vietiin bussilla Kauklahteen parakkikouluun. Meillä oli mukana kolme luokkaa Rastaalan koulusta. Minulla oli kaksi neljättä ja miehelläni kuudes luokka. Neljänneltä oli yksi oppilas saatu siirrettyä Jupperin kouluun. Meillä ei ollut pulpetteja eikä koulutarvikkeita. Ruoka tuli Kauklahden koulun keittolasta. Luokkahuoneen lattia oli niin istuimena kuin pöytänäkin, myös ruokapöytänä. Neljäsluokkalaiset olivat jo omissa luokissaan, joten minä juoksin opettamassa kahdessa luokassa. Kolmantena koulupäivänä saimme pulpetit ja koulutarvikkeitakin.

Mieheni pääsi omaan luokkaansa, kun Rastaalasta tuli miesopettaja saatuaan siellä luokkansa siihen kuntoon, että saattoi jättää sen toisten huomaan. Ajatella, minulla oli enää 39 oppilasta ja kaikki samassa luokassa. Meillä oli pulpetit ja koulutarvikkeet. Näin työ alkoi todenteolla.

Rastaalan koulu oli rakennusvaiheessa samaan aikaan, kun Karakallioon rakennettiin uusia kerrostaloja. Niinpä Rastaalan koulun oppilasmäärä kasvoi nopeassa tahdissa.

Ensimmäinen työvuosi kului Kauklahdessa Rastaalan koulun neljäsluokkalaisten kanssa. Onneksi rehtori ei ollut kertonut meille, että kun syksyllä oppilaiden vanhemmat olivat kuulleet, että heidän neljäsluokkalaisiaan tulisi opettamaan maalta tulleet siirto-opettajat, olivat kauhistuneet ja soittaneet rehtorille: ”Kuinka voidaan heidän neljäsluokkalaisilleen, oppikouluun pyrkiville laittaa maalta tulleet opettajat. Eiväthän maalta tulleet pysty opettamaan heidän lapsiaan niin, että lapset pääsisivät oppikouluun.” Onneksi rehtori kertoi tämän meille vasta paljon myöhemmin. Syksyllä minut ja mieheni kutsuttiin ensin yhden mieheni oppilaan kotiin. Sen jälkeen saimme kutsun minun luokkani oppilaan kotiin. Haluttiin kai testata, olisiko meistä mihinkään. Kai meidät sitten hyväksyttiin.

Ensimmäinen kouluvuosi 1968 – 1969 oli hankala paitsi, että kuljimme Kauklahdessa myös lastenhoito-ongelmien takia. Meillä oli kuukauden ajan hoitaja Keski-Suomesta. Hänelle tuli koti-ikävä ja jouduimme etsimään hoitajaa kahdelle lapsellemme. Kerran jouduimme laittamaan kaksi nuorinta naapuriin odottamaan hoitajaa. Mieheni lähti Kauklahdesta ruokatunnilla, jättäen oppilaansa valvontaani, taksilla katsomaan, oliko hoitaja tullut. Onneksi oli tullut. Matkaa yhteen suuntaan oli 12 kilometriä. Joulun jälkeen kuusivuotiaamme pääsi esikouluun Kauklahteen, mikä hieman paransi tilannetta.

Toisena työvuotenamme asunto- ja lastenhoito-ongelmat päättyivät. Pääsimme molemmat aloittamaan lukukauden Rastaalan koulussa. Nuorimman lapsemme hoito järjestyi myös.

Koulutyötä Rastaalassa

Syksyllä 1969 Rastaalan koulussa sain ekaluokan. Karakallion asukasluku oli jatkuvassa kasvussa. Meillä oli jo neljä ekaluokkaa. Kaikissa oli 34 oppilasta. Kun yhteen ekaluokkaan oli tulossa 35:s oppilas, saatiin viides rinnakkaisluokka, johon tuli 27 oppilasta. Sitä luokkaa opetin kaksi vuotta, minkä jälkeen jouduin luovuttamaan luokan miesopettajalle.

Aloitin jälleen ensimmäiseltä luokalta. Sitä luokkaa opetin neljä vuotta. Silloin vielä pyrittiin oppikouluun kansakoulun neljänneltä luokalta.

Syksyllä aloitin taas ensimmäisestä luokasta. Sitä vedin kaksi vuotta, kun jälleen tarvittiin miesopettajalle luokka. Lähetystökin oli käynyt pyytämässä rehtorilta, että saisin jatkaa aloittamani luokan kanssa, mutta rehtori ei antanut periksi.

Seuraavan luokan vedin 1:stä 6:nteen. Silloin oikein nautin työstäni. Työskentely myös lasten vanhempien kanssa sujui hyvin. Kahdesti sain viedä luokkani ensimmäisestä kuudenteen. Viimeinen luokka oli minulla kolmannesta viidenteen. Pyysin rehtorilta kolmatta luokkaa ja sain. Kerroin, että en jaksaisi oikein ottaa ensimmäistä luokkaa enää.

Paluu Keski-Suomeen

Mieheni jäi sairauden vuoksi yksilölliselle varhaiseläkkeelle keväällä 1990. Minä puolestani jäin eläkkeelle keväällä 1992. Olisin mielelläni vetänyt vielä viimeisimmän luokkani kuudennenkin vuoden, mutta olin luvannut äidilleni ennen hänen kuolemaansa huolehtia isästäni. Sen vuoksi, vapauduttuamme opettajan toimista, muutimme mieheni kanssa takaisin Keski-Suomeen Saarijärvelle. Lapsemme jäivät Etelä-Suomeen. Heillä oli jo perheensä ja työnsä siellä. Sain huolehtia isästäni 7 vuotta. Hän nukkui ikiuneen kotonaan heinäkuussa 1999. Mieheni kuolemasta on nyt kulunut viisi vuotta.

Työvuosia jälkeenpäin muistellen

Varsinaisesta työn luonteen muuttumisesta työvuosieni aikana ei minulla ole paljon kerrottavaa, mutta työhöni liittyviä yksittäisiä muistoja on runsaasti. Muistoista nousevat esille erilaiset opetustilanteet ja tapahtumat kouluympäristössä.

Sain kaksi kertaa viedä luokkani läpi ala-asteelta kuudenteen saakka. Nautin erikoisesti 4 -6- luokkalaisten opettamisesta. Minulla oli oma tyylini.

Kerran ollessani ekaluokan opettajana, eräs kaksosten äiti sanoi, että hän voisi tulla joskus avukseni, mikäli haluaisin. Sanoin, että sehän sopii varsinkin käsityöpäivinä, kun minulla on vain kaksi kättä. Sillä luokalla oli neljä vasenkätistä lasta. Sittemmin enimmillään käsityö- ja askartelutunneilla saattoi olla neljäkin äitiä. Kerran eräs äiti kertoi, että kun hänellä oli aamupäivä vapaata, hän oli ajatellut siivota. Sitten hänelle oli tullut mieleen, että hänen poikansa oli yksi vasenkätisistä, jospa hän menisikin ohjaamaan oikeakätisiä, niin opettajalle jäisi aikaa vasenkätisille. Yhteistyö oli sekä äideille että minulle mieluista.

Vaikka lähdöstäni eläkkeelle on jo yli kaksikymmentä vuotta, olen edelleenkin yhteydessä joidenkin lasten vanhempien samoin kuin entisten työtovereideni kanssa.

Kouluretkiä ja kisoja

Kerran erään luokan kanssa osallistuimme toimintatonnikisaan. Jokaisen luokan oppilaan piti kirjoittaa, mihin toivoisi luokan käyttävän tonnin. Keskustelimme luokan kanssa, ja tulimme siihen tulokseen, että Kasvitieteellinen puutarha olisi kohteemme. Jokainen lapsi kirjoitti oman toivomuskirjeen. Luokkatoimikunnan puheenjohtaja toimitti kirjeet perille. Sitten eräänä päivänä kesken tunnin, kanslisti tuli kutsumaan minut puhelimeen. Luokkatoimikunnan puheenjohtaja ilmoitti, että pankki oli myöntänyt luokalleni toimintatonnin. Niinpä yksi tyttö ja yksi poika luokaltamme sekä minä ja luokkatoimikunnan puheenjohtaja kävimme vastaanottamassa meille myönnetyn toimintatonnin. Kuskina tällä matkalla toimi luokaltamme mukana olleen pojan isä. Toimintatonnilla teimme sitten suunnittelemamme retken Kasvitieteelliseen puutarhaan.

Lasten vanhemmat osallistuivat yleensä retkien järjestelyyn, kuten tähän puutarharetkeenkin. Retkillämme saattoi olla mukana useita lasten vanhempia. Usein he jakoivat oppilaat niin moneen ryhmään, kuin heitä oli paikalla ja ottivat ryhmät valvontaansa.

Syksyllä oli rinnakkaisluokkien kesken sukkulaviestikisa. Kävin luokkani kanssa muutaman kerran salaharjoituksissa. Kuudesluokkalaiseni, ne 24 poikaa ja 8 tyttöä osasivat laittaa eteisessä kengät jalkaan ja hiipiä ulos takaoven kautta niin hiljaa, että viereiset luokat eivät kuulleet mitään. Valitsimme juoksijat, kivittäjät ja vaatteiden kantajat sekä harjoittelimme. Palasimme luokkaan takaisin yhtä hiljaa.

Kuudensien luokkien kesken oli myös maitokannukisa. Molemmilla kerroilla, jolloin minulla oli kuudes luokka, kuudesluokkalaiseni voittivat koulun sisäisen maitokannukisan sekä koko Espoon kuudesluokkalaisten kisan. Länsi-Uudenmaan kisoissa olimme kerran kolmansia ja kerran neljänsiä. Leivoin usein joko suklaatortun tai taatelikakun luokalleni palkkioksi hyvistä suorituksista tai osallistumisesta.

Opetusta oppilaiden parhaaksi

Viimeisen työvuosikymmenen aikana syksyisin ensimmäisinä koulupäivinä oppilasryhmät saivat tehtäväkseen laskea koulupäivät syyslukukauden puoliväliin, syyslukukauden loppuun, kevätkauden puoliväliin ja kevätkauden loppuun. Sen jälkeen he jakoivat kirjojen sivut neljään osaan. Sivut, jotka kulloinkin oli ehdittävä käydä läpi, merkittiin kirjaan. Kukaan ei koskaan valittanut läksyistä, koska he olivat itse etukäteen laskeneet ja merkinneet ylös kirjoihinsa, mihin kulloinkin piti ehtiä. Kerran kävi niin, että kahtena perättäisenä viikkona tuntiohjelmastamme meni koulun yhteiseen tilaisuuteen kansalaistaidontunti. Seuraavalla kansalaistaidon tunnilla oppilaat sanoivat: ”Eikös meidän pitäisi ottaa enemmän läksyä, sillä muuten me emme ehdi sovittuna päivänä määrätylle sivulle.”

Myös vaalit kiinnostivat oppilaitani. Ainakin pari luokkaani kävi harjoittelemassa vaalien aikana äänestämistä. Heillä oli paperit, joihin he kirjoittivat äänestyskopissa omasta luokasta valitsemansa edustajan nimen. Sen jälkeen he saivat äänestyspaperiinsa leiman ja pudottivat sen tarkoitukseen varattuun pahvilaatikkoon. Laskimme sitten äänet luokassa.

Koulussamme oli peruskoulun alettua myös musiikkiluokka. Sillä luokalla enemmistö oli tyttöjä. Niinpä muut rinnakkaisluokat olivat poikavaltaisia. Minulla oli yksi luokka, jossa kolmannesta kuudennelle oli 8 tyttöä ja 24 poikaa. Ihana luokka.

Syksyisin oppilaani kysyivät, että tuleeko tänä vuonna potkut kertotaulusta. Vastasin kysymällä: ”Haluatteko?” Ja luokka halusi. Ensimmäisellä kerralla piti saada kymmenessä minuutissa kaikki ristikossa olevat kertotaulut oikein. Sen jälkeen oli saatava kolmella eri kerralla viidessä minuutissa kaikki oikein. Siinä oli mahdollista saada potkut. Potkuja ei tarvinnut ottaa.

Pakkaspäivien tullessa lapset kysyivät: ”saadaanko pakkasrastit?” Kysyin: ”Haluatteko?” Yleensä kaikki halusivat. Jos pakkasta oli niin paljon, että oli mahdollista olla välitunti käytävässä, sai pakkasrastin, jos meni ulos välitunnin ajaksi. Silloin tietenkin valvoin heidät, vaikka ei olisi ollut valvontavuoroni. Kun oppilaat olivat välitunnit ulkona pelaamassa tai juoksemassa, olivat he reippaita tunneilla iltapäivälläkin. Pakkasrastit huomioitiin kotonakin. Yksi pakkasrasti kuukausiliitteessä korvasi yhden unohduksen tai huomautuksen.

Veli Nurmi haastateltavana

Viidennellä luokalla äidinkielentunneilla jokainen oppilas suoritti yhden haastattelun. Haastateltavina oli erilaisten ammattien edustajia, kuten pappi, ministeri, jopa edustaja suurlähetystöstä, talonmies, kauppias jne. Kun minulla oli kuudes luokka, kysyin professori Veli Nurmelta tulisiko hän haastateltavaksi luokkaani. Se sopi hänellekin.

Kaksi vapaaehtoista, tyttö ja poika kuudennelta luokalta toimivat haastattelutilaisuuden juontajina. He tarkastivat ennen haastattelua, että oppilaat eivät esitä samoja kysymyksiä. Tarvittaessa he miettivät yhdessä kysyjän kanssa uuden kysymyksen. Oppilaiden tuli teititellä haastateltavia. Mikäli haastateltava kehotti heitä sinuttelemaan, oppilaat muuttivat kysymyksensä sinuttelumuotoon.

Tilaisuuden juontajat hoitivat koko tilaisuuden. He ottivat vieraan vastaan koulun ulko-ovella, ohjasivat hänet naulakolle, avustivat ulkovaatteiden riisumisessa ja ohjasivat vieraan luokkaan. Samoin he tilaisuuden jälkeen ohjasivat vieraan ulos.

Tilaisuuden aikana juontajat antoivat oppilaille puheenvuorot. Kun oppilas sai vuoron, hän nousi seisomaan, esitti kysymyksensä ja jäi odottamaan vastausta seisaaltaan. Saatuaan vastauksen hän kiitti ja istuutui. Kun oppilaat olivat esittäneet kysyttävänsä, juontajat kysyivät haastateltavalta, olisiko hänellä kysyttävää luokalta. Tilaisuuden päättyessä juontajat kiittivät haastateltavana olevaa henkilöä ja ojensivat hänelle kukkasen. Tyttöjuontaja ojensi kukan miesvieraalle, ja jos vieras oli nainen, kukan ojensi poika.

Veli Nurmen haastattelun yhteydessä tapahtui niin, että hän oli mennyt luokkaan minun tietämättäni. Kun huomasin tilanteen, hiivin oven taakse ja kuulin, että vieraan haastattelu oli alkanut. Avasin varovaisesti oven ja menin luokkaan. Oppilaiden aikoessa nousta seisomaan, näytin heille merkkiä, että istukaa ja jatkakaa. Itse hiivin luokan perälle seuraamaan tuntia. Olin todella ylpeä luokastani, joka hoiti professorin haastattelun ilman minun läsnäoloani.

Yhdessä oppien ja onnistuen

Saman luokan kanssa kävimme parissa pikkujoulussa esittämässä Tiernapoikia. Saatoin huomata, että kaikki hyvät laulajat eivät sentään olleet mennyt musiikkiluokalle. Koko luokka oli mukana esiintymässä. Lasten vanhemmat kuljettivat meidät. Musiikkiluokan opettaja piti luokkani laulutunnit, mutta me lauloimme muulloinkin. Jos vaikka hyräilin jotain luokkaan tullessani, koko luokka lauloi pian mukana.

Kerran opettaessa ekaluokkaa, kaksi poikaa tuli luokseni kertomaan, että heillä on jälki-istuntoa. Kysyin, kuka heille oli antanut sitä. Pojat vastasivat: ”Me itse”. Kysyin sitten, että kuinka pitkä jälki-istunto heillä on. He vastasivat: ”Tunti”. Sanoin, ettei sille sitten voinut mitään. He olivat aamuryhmässä ja halusivat jäädä luokkaan vielä iltaryhmän kanssa. Heitä kiinnosti kovasti tehdä matematiikan tehtäviä luokan hyllyssä olevista matematiikan kirjoista. Pojat olivat tyytyväisiä ”jälki-istuntoonsa”. En tiedä, miten he kotonaan selittivät tämän jälki-istunnon.

Erään kakkosluokan kanssa järjestimme kerran marrasmarkkinoilla käsityönäytöksen. Luokan oppilaat solmivat iskunauhoja ja palmikoita. Luokalla oli 22 oppilasta ja jokaisella oli erilainen työn tulos. Työnäytöstä kävi myöhemmin seuraamassa koulun muidenkin luokkien oppilaita.

Oppilaat tottuivat opettajansa opetustapaan. Tästä eräänä esimerkki voin kertoa, kun kerran palasin lyhyeltä sairaslomalta, joku oppilaista pyysi minua käymään uudestaan heidän kanssaan niitä asioita, joita sijainen oli opettanut, mutta he eivät olleet niitä ymmärtäneet.

Sama luokka kysyi minulta kerran: ”Miksi opettajat saavat tulla juhlasaliin ulkojalkineissa, mutta me emme?” Kysyin heiltä: ”Tulenko minäkin?” Kyselyt loppuivat siihen. Suurin osa oppilaistani oli asiallisia sekä huumorintajuisia. Toisaalta voisin sanoa vanhan sananparren sanoin: ”Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan.”

Viimeisenä työvuotenani eräs oppilaani kysyi matematiikan tunnilla, että mitä minä nyt teen, kun olen saanut jo tehtäväni valmiiksi. Sanoin, että ota tirsat. Hän katsoi ihmeissään minuun päin. Näytin hänelle ja sanoin: ”Pane kädet pulpetille ja pää käsien päälle”. Pian luokassa oli useampiakin tirsojen ottajia.

Pidin työstäni ja oppilaistani. Joskus suorastaan nautin. Ajattelin aina, että jos minä en löydä oppilaistani jotain, jonka vuoksi kannattaa pitää hänestä, olen itse väärällä alalla.

Nykyajan opettaja – oppilassuhteista en osaa sanoa mitään. Olen ollut poissa koulumaailmasta jo 21 vuotta. Kävin edellisenä talvena tutustumassa uusittuun Rastaalan kouluun. Löysin siellä toisen kerroksen kaiteet sekä ainakin yhdet ennallaan olevat raput. Omaa entistä luokkaani en löytänyt. Tunsin, että se ei ollut enää se sama koulu. Tunsin, että nyt olin irti Rastaalan koulusta, sen seinistä, mutta en niistä lukuisista muistoista, joita kannan sydämessäni.