Nybackan kouluolot 40-luvulla

Nybacka oli pieni kylä. Oman koulun rakentaminen oli liian kallista. Alueella ei ollut koulua, joten Espoon kaupunki oli vuokrannut koulupaikkoja, aluksi Pitäjänmäestä ruotsalaisesta vanhasta punatiilikoulusta, joka on rakennettu 1800-luvun puolella (n. 1890). Myös suomenkielisestä puukoulusta, jonka sockenbackalaiset saivat 1920-luvulla (n. 1920) nähtävästi siitä syystä, että Mäkkylään vanhan kirkon viereen tuli lastenkoti. Siinä oli niin paljon suomenkielisiä lapsia, että piti saada suomenkielinen koulukin.

Veljeni Seppo Hartman (s. 1938) kävi aluksi Pitäjänmäessä ala-astetta Nybackan lasten kanssa. Ehkä sen vuoksi, että Pitäjänmäki on Helsingin puolella, Uusmäen lapset eivät saaneet jatkaa siellä koulua. Niinpä koulu muuttui Leppävaaran ”kivikouluksi”. En muista, että koulua olisivat käyneet myös tytöt. Eli koulumatka taittui Nybackan poikien kanssa. Varsinaista koulutietä ei ollut, vaan pojat joutuivat rämpimään talvisin umpihangessa valaisemattomassa metsässä Nybackasta Aromaan talon luola (teiden kulmaus) Kirkkalantielle ja sieltä Leppävaaraan tietä edelleen koululle.

Kun itse aloitin koulun kolme vuotta myöhemmin, nähtävästi tyttöjä ei uskallettu lähettää metsän poikki rämpimään. Vantaan puolelta silloisesta Helsingin maalaiskunnasta vuokrattiin koulupaikkoja Ilpolan koulusta (Vapaalan vanha koulu). Myös nämä koulumatkat olivat pitkiä.

Vanhaa Hämeenkyläntietä kulki bussi Friherrsiin, mutta kuljimme bussilla vain ”hätätapauksessa”, mikäli pakkasta oli 25-30 astetta tms. Bussi maksoi muistaakseni 10 penniä. Se oli kuitenkin iso raha, joka näin säästettiin. Kävin muitten Nybackan lasten kanssa Ilpolan koulussa oppikouluun asti.

Kerran veljeni Seppo ja Mikkosen Reiska joutuivat menemään henkensä kaupalla kouluun.

Joku oli kulkenut viljapellolta metsään Tångin tontin takaa ja tästä arentaattori eli tilanhoitaja oli suivaantunut. Hän ajoi metsässä poikia takaa haulikko kädessään ”kovat piipussa” ja taisi ampua, mutta ei onneksi osunut. Reinolta kyllä irtosi toinen mono kiivaassa menossa ja hän juoksi kotiin sukka toisessa jalassa.

Reino oli sotaorpo ja ainoa monopari oli arvokas, joten pojat päättivät lähteä takaisen koulutaipaleelle Reiskan monoa hakemaan. Metsässä oli arentaattori, mutta ilman pyssyä. Hän pelkäsi pyssyttä ilmeisesti poikia, koska juoksi ”kuin hullu” pakoon.

Koulumatkat olivat Sepolle ja Reinolle koettelemuksia eräitten ilkeitten poikien takia. Heidän piti raahata poikien koululaukkuja ja käydä omenavarkaissa heidän puolestaan. Lopuksi rauhallinen isäni päätti mennä juttelemaan asiasta poikien isän kanssa, mutta tämä yritti suhtautua rennosti asiaan: ”No – pojat ovat aina poikia”.

Nyt kun Tuusulassa tapahtui kamalia itse koulussa, niin psykiatrit ja muut asiantuntijat ovat olleet ansiokkaasti puolisen vuotta lasten tukena. Mutta 40-luvulla sellaisista psykologeista ei ollut kuultukaan.

Linnea Cohen (o.s. Hartman)
15.12.2007