MUISTOJA PELLOSTA
Kauklahden suomalaisen kansakoulun historiaa ja tuokiokuvia.

Taustaa

Vuonna 1912 valmistui Kauklahden taajaman ja Espoon kirkonkylän puoliväliin kansakoulurakennus, Pellon koulu. Olen asunut mainitulla koululla ensimmäiset 11 elinvuottani (vuosina 1942–1953) ja suorittanut siellä kansakoulun neljä ensimmäistä luokkaani. Äitini, Sisko Saramies (s. Puhakka), oli koulun yläluokkien opettajana 1.9.1930–31.8.1932 sekä 1.9.1933–1952. Rakennus oli koulukäytössä vuoteen 1958 saakka, sen jälkeen se on ollut kuntainliiton sairaalana ja lopuksi yksityisenä päiväkotina. Rakennuksen toinen kerros tuhoutui tulipalossa v. 2012 ja sammutustöiden seurauksena alakerta kastui pahoin. Espoon kaupungin kiinteistötoimen mukaan rakennus tullaan purkamaan.

Koulurakennus sijaitsi korkealla mäellä, etelään avautui kaunis ja avara peltolaakso, jossa luikertelivat vanha Turku-Viipuri maantie (Kuninkaantie), vuonna 1903 valmistunut Pasila-Turku rautatie ja Espoonjoki. Koulun pohjois- ja länsipuolella oli laajat rakentamattomat metsä- kallio-, ja suoalueet.

Olen tätä kronikkaa kirjoitellut omaksi ilokseni muodostaakseni kuvaa kouluyhteisön synnystä ja sen toiminnasta. Historiatietoja olen omien muistikuvieni lisäksi kerännyt koulun johtokunnan pöytäkirjoista, toimintakertomuksista ja kuulopuheista. Omia muistikuvia minulla on tietenkin vasta 1940-luvun puolivälin jälkeiseltä ajalta, mutta niitä ovat täydentäneet vuonna 1938 syntynyt sisareni Rauna sekä Länsiluodon sisarukset.

Espoon suomenkielisten koulujen alkuhistoria

Kauklahden koulu oli Espoon ensimmäinen suomenkielinen kansakoulu. Sen historia ulottuu vuoteen 1891, jolloin Åminnen kartanon piharakennuksessa aloitti yksityinen suomenkielinen koulu. Lyhyen aikaa koulu toimi Kauklahdessa vielä parissa muussakin paikassa (Olarsin ja Sakan tiloilla), kunnes se v. 1902 kunnallistettiin ja toiminta siirtyi Espoon kirkonkylän pitäjäntupaan. Espoossa oli tuolloin yhdeksän ruotsinkielistä koulupiiriä ja kunnallistettu Kauklahden koulu muodosti Espoon ensimmäisen suomenkielisen piirin. Vuonna 1903 valmistunut Pasila-Turku rautatie sysäsi mm Leppävaaran alueen voimakkaaseen kasvuun, ja Espoon toinen suomenkielinen kansakoulu aloittikin toimintansa Leppävaarassa v. 1907. Ensimmäinen kunnallinen ruotsinkielinen kansakoulu (Lagstadin koulu) oli aloittanut toimintansa kirkonkylässä jo v. 1872.

Vuosisadan alussa kuntakokous pohti useaan otteeseen Kauklahden suomalaisen koulun uudisrakennuksen sijaintia (joko Kauklahteen, tai kirkonkylään). Paikaksi valittiin lopuksi kylien puoliväli, eli Päivärinnan tila Pellossa. Sinne, korkealle mäelle, uusi koulurakennus valmistui v. 1912. Espoon kunta oli vielä noihin aikoihin vankasti ruotsinkielinen, väestöstä oli suomenkielisiä n. 28 %. Oppilaita uuteen kouluun tuli lähikylistä ja vielä kauempaakin. Koulu oli aluksi 2-opettajainen, kuusi-luokkainen ja vuodesta 1927 lähtien 3- opettajainen. Oppilaita oli aluksi 50–80 ja 1940-luvulta lähtien heitä oli yleensä vähän yli 100. Vuodesta 1942 lähtien koulusta ryhdyttiin asiapapereissa käyttämään nimeä ”Kauklahden suomalainen kansakoulu” ja sillä nimellä minä opin sen tuntemaan.

Opettajat

Alkuvaiheessa koulun opettajat vaihtuivat melko usein. Ensimmäinen pitkäaikaisempi opettaja oli Elvi Jalonen (opettajana 1917–27). Vuonna 1919 apuopettajaksi palkattiin Sally Hamberg (vuodesta 1937 Havastila). Hänen opettajauransa Espoossa kestikin lähes 40 vuotta. Vuodesta 1927 koulu muuttui 3- opettajaiseksi, jolloin opettajina olivat Sally H:n lisäksi Aili Tolonen ja Vilhelmiina Nenonen. Sisko Puhakka (vuodesta 1938 Saramies) palkattiin Tolosen sijaiseksi vuosiksi 1930–32, ja Irma Salonen (vuodesta 1934 Länsiluoto) tuli syksyllä 1931 Nenosen jälkeen alakoulun opettajaksi. Toimittuaan yhden vuoden Helsingin pitäjässä, äitini Sisko P siirtyi v. 1933 takaisin Pellon koululle, aluksi sijaiseksi ja vuodesta 1934 yläkoulun vakinaiseksi opettajaksi. Näin oli muodostunut se aina 1950-luvulle asti koulussa vaikuttanut kolmen opettajan ydinjoukko, joka on kyseisestä koulusta jäänyt minun muistiini.

Äitini valittiin v. 1934 virkaan johtokunnan tiukan äänestyksen (3-2) jälkeen. Hänelle äänensä antoivat Sally Hamberg, Evi Hakala ja August Lindfors (johtajaopettajalla oli tuolloin johtokunnassa äänioikeus). Sally H ja Evi Hakala merkitsivät pöytäkirjaan seuraavat äänestämistään koskevat perustelut:

Kaksivuotisen kokemuksen perusteella olemme huomanneet, että neiti Puhakan ollessa kolmantena opettajana koulussamme on yhteistyö ja sopu ollut erinomaisen hyvä opettajien kesken.

Neiti Puhakalla on suuret musikaaliset lahjat, jotka ovat hyvänä täydennyksenä koulussamme, jossa toinen opettaja ei ole musikaalinen. Hän pitää vaivattomasti hyvän kurin ja järjestyksen.

Ylläolevaan katsoen ja lisäksi huomioon ottaen neiti Puhakan luonteen ominaisuudet, iloisuuden, johdonmukaisuuden, kärsivällisyyden ja ystävällisyyden, katsovat edellä mainitut johtokunnan jäsenet neiti Puhakan soveliaimmaksi ko. virkaan ja pitävät häntä huomattavasti taitavampana kuin mitä hänen pätevyystodistuksensa osoittaa.

Pöytäkirjan merkinnän perusteella voi päätellä, että äidilläni ei seminaarin päästötodistus ollut paras mahdollinen, mutta hänen muita ominaisuuksiaan lähipiiri arvosti.

Opettajat Sisko S(vas.), Irma L ja Sally H, v1948

Pellon koulu vuonna 1948.

Veiston opettajaa oli koululle vaikeaa saada ja opettaja vaihtuikin usein, mm Irma S valittiin v. 1932 hoitamaan tointa hänen luvattuaan käydä pätevöitymiseen tarvittavan kurssin myöhemmin. Ilmeisesti kurssi jäi käymättä, koska syksyllä 1934 tarkastaja kehotti johtokuntaa nimeämään pätevän veistonopettajan. Tämän jälkeen Arne Bjugg tuli veiston opettajaksi. Bjugg toimi sittemmin pitkään muualla, mutta palasi v. 1949.

Sally H toimi johtajaopettajana vuoteen 1937, jolloin äitini määrättiin johtajaksi ajalle 1937–1947. Sally H oli virkavapaalla useampana vuonna sota-aikana, hoitaen kunnan keskusvirastossa erinäisiä sijaisuuksia ja toimia. Silloin tällöin opettajat olivat sairaslomalla, mm Irma L 1.9.–31.10.1935 ja Sisko S 1.10.1938–7.1.1939. Siihen aikaan raskaus ilmeisesti luokiteltiin sairaudeksi, koska Seija Länsiluoto syntyi 28.9.1935 ja sisareni Rauna 4.12.1938. Kovin olivat lyhyitä äitiyslomat tuohon aikaan.

Sijaisia lukuun ottamatta uusia luokanopettajia tuli kouluun vasta 1950-luvun alussa, jolloin opettajaksi (luokat 5-6) tuli Aarne Pelto. Hän jäi kuitenkin varsin pian (syksyllä 1951) kiinni siveellisyysrikoksesta. Muistan hyvin, kun asiasta lasten kesken supistiin ja kohuttiin. Ei paljoa asiasta tiedetty, mutta oppilaisiin rikosten tiedettiin kohdistuneen. Myöhemmin johtokunnan pöytäkirjoista minulle selvisi, että kohteena oli myös äitini. Hyvä, etten sitä lapsuudessani tiennyt. Ilmitulon jälkeen Aarne Pelto pidätettiin välittömästi virasta ja hän sai myöhemmin vapaustuomion. Jo perustamisesta asti kansakoululaitoksen tehtäväksi oli kansan sivistämisen lisäksi asetettu siveyden edistäminen. Jupakka oli varmasti pahin mahdollinen tahra koulun muutoin niin puhtaaseen kilpeen.

Aarne Pellon opettajan virkaa hoitamaan tuli teologian ylioppilas Yrjö Pyykkö. Opetustoimien ohella hän piti poikakerhoa, jonka toimintaan minäkin jonkin aikaa osallistuin. Muistaakseni en tuolloin oikein innostunut kerhon toiminnasta. Pyykön jälkeen opettajaksi valittiin Veikko Silvennoinen. Äitini siirryttyä apukoulun opettajaksi hänen paikalleen tuli vuonna 1952 Saimi Lahtelo.

Koulun ja lähiympäristön asukkaat

Koulukiinteistössä asui sodan jälkeen enimmillään 19 henkilöä: yläkerrassa asuivat Länsiluodot (2aik+4lasta), Havastila (1+0) sekä talonmies-keittäjä Hellstén (2+1) ja myöhemmin heidän tilalleen vuonna 1950 tullut Björklundin perhe (2+4). Alakerrassa asuivat Saramiehet (1+2) ja lyhyen aikaa terveyssisar Maire Koiviston perhe (1+2). Länsiluotojen lapset olivat Seija (synt1935), Martti (1938), Juha (1941) ja Eero (1947). Juha L oli minua reilun vuoden vanhempi, ja hän oli paras leikkikaverini. Koska hän asui yläkerrassa, hänen kutsumanimekseen muodostui ylä-Jussi eli Ylkky, ja koska minä asuin alakerrassa ja olin pienempi, minun nimenä oli pikku-Jussi, eli Pikkeri. Koiviston kahdesta lapsesta Leena oli suunnilleen minun ikäinen ja Juha minua vähän nuorempi. Koska kolme Juhaa samassa talossa muodosti ongelman ja sekoitti tunnistamista, Koiviston Juha sai lempinimekseen ”Nammi”. Taustalla oli Bambi-elokuva, jota me lapset olimme jossain vaiheessa katsomassa. Nuorin Juha ihastui elokuvan nimikkoeläimeen niin vahvasti, että häntä ruvettiin kutsumaa Bambiksi. Kun Juha ilmoitti, ettei hän ole mikään Nammi, oli lempinimi päätetty. Koiviston perhe muutti 1940-luvun lopulla Kauklahteen valmistuneeseen uuteen terveystaloon. Äiti, Maire Koivisto, viettää 100 vuotisjuhliaan helmikuussa 2015.

Koulun toiminta oli sota-aikana välillä muutamia aikoja keskeytyneenä, toimien kuitenkin ainakin periaatteessa koko sota-ajan. Kun koulupäiviä oli vähemmän, opetusohjelmasta tingittiin, mm. käsitöistä, laulusta, voimistelusta, veistosta ja piirustuksesta. Koululle oli ainakin kolmeen eri otteeseen majoitettu sotilaita. Tästä johtuen pihapiirin kyljessä oli kenttäkeittiörakennus, josta käsin ilmeisesti hoidettiin sotilaiden muonitus. Muistan hämärästi kenttäkeittiön rakennuksen, mutta en osaa sanoa, milloin se purettiin, ilmeisesti 1940-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Parhaimmillaan sotaväen mukana oli 19 hevosta, jotka joskus sotkivat koulun pihan ja kulkutiet.

Koulu ympäristöineen 1950-luvulla, etelästä katsottuna. Etualalla Espoonjoki, Pasila-Turku rautatie ja vanha Turku-Viipuri maantie. Rakennukset vasemmalta: koulun sauna, koulun talousrakennus, koulu, Jokisten, Pihlströmin ja Halénien mökit ja oikealla Lindgrenien asumus kasvihuoneineen. Kuva Martti Länsiluoto.

Koulun välittömässä läheisyydessä oli kolme Erik Pihlströmin omistamaa mökkiä. Yhdessä niistä asui Pihlström (1+0) itse ja kahdessa muussa Jokisen perhe (2+6) ja Halénin perhe (1+2) sekä Halénin mökin yläkerrassa Arvo Suvanto ja Vintti-Hilma (2+0). Vähän kauempana idän suunnalla oli Lindgrenien talo, heidän kotikielensä oli ruotsi, ja lapset olivat minua vanhempia, joten en ollut heidän kanssaan kovin paljoa tekemisissä, vaikka hyvin he suomenkieltä puhuivatkin.

Pihlström oli hieman outo yksineläjä, jota me lapset vähän pelkäsimme. Hän oli kauppapuutarhuri viljellen ainakin mansikoita ja kasvihuoneissaan kurkkua, tomaattia ja muita vihanneksia. Sesonkiaikana me lapsetkin olimme joskus poimimassa mansikoita, mutta Pihlström maksoi mielestäni huonosti. Kerrankin työrupeaman päättyessä Pihlström ilmoitti minulle, ettei maksa mitään, koska olen hänen mielestään poimiessani syönyt liian paljon mansikoita. Vihannekset ja marjat hän pakkasi vanerisiin matkalaukkuihin ja lähti aamujunalla myymään satoa Helsingin kauppatorille. Hän sai omia aikojaan raivokohtauksia ja erityisesti silloin me pelkäsimme häntä. Harhat olivat ilmeisesti sodan seurausta, koska raivokohtauksia oli erityisesti silloin, kun venäläinen sotilasjuna ohitti Pellon matkallaan Porkkalan tukikohtaan. Lopuksi 1950-luvun alkupuolella Pihlström löytyi omasta kaivostaan hukkuneena.

Jokisen suurperhe asui Pihlströmin omistamassa pienessä mökissä, ja heidän nuorimman lapset (Olavi ja Terttu) olivat hiukan minua vanhempia. Jokisen Pappa oli Pitäjänmäellä Strömbergin tehtaalla töissä. Perhe rakensi vuosikymmenen taitteessa omakotitalon Kauniaisiin, ilmeisesti rintamamiestalon. Se oli kunnioitettava suoritus suurperheen isältä ottaen huomioon, että tuohon aikaan kaikesta oli puutetta.

Halénin perheessä oli kaksi lasta, Soile oli suurin piirtein Raunan ikäinen ja Seppo minua hiukan nuorempi. Käytännössä heidän äitinsä (Siiri) oli yksinhuoltaja, koska isää ei juurikaan näkynyt. Ainakin ajoittain hän oli vankilassa. Haléneilla oli paljon kissoja, niitä syntyi koko ajan lisää. Kerran saimme Raunan kanssa puhuttua äidin ympäri, että meille otettaisiin yksi kissa. Sen nimeksi tuli ”Pirre”. Äiti kyllästyi kissanpitoon ja niinpä eräänä päivänä kissa ”katosi metsään”. Kun minä ilmoitin lähteväni sitä metsästä etsimään, oli äidin kiireinen selitys, että kissat usein hyppäävät autoon.

Parin sadan metrin päässä kaakon suunnassa lähellä rataa oli talo, jonka asukkaat tunsin juuri ja juuri nimeltä. Tuntui, että tämä Federleyn pariskunta oli vähän hienompaa väkeä. Puolen kilometrin päässä idän suunnassa asui Anteroisen perhe, johon kuului useita poikia. Nuorin poika oli suunnilleen minun ikäiseni ja hän oli leikeissämme joskus mukana. Lounaan suunnalla, jokilaakson toisella puolella parin kilometrin päässä pilkottivat Bensulsin tilan rakennukset. Laakson viljelysmaat kuuluivat käsitykseni mukaan Bensulsin tilaan.

Pohjoisen ja lännen suunnalla oli laaja asumaton metsäalue, jota riitti pitemmälle kuin mihin pienen pojan reviiri ulottui. Nämä metsämaat ainakin suurelta osin omisti Lillbass-niminen tilallinen. Hänen kanssaan Espoon kunnalla oli silloin tällöin riitoja koulun tontin rajoista. Kerrankin, kun Lillbass oli kaatamassa puita ilmeisesti koulutontin puolelta, Sally Havastila meni huomauttamaan asiasta. Vastauksenaan hieman huonoa suomen kieltä puhuva Lillbass sanoi Havastilalle ”Laitta aitta”. En tiedä, syntyikö aittaa ja miten jupakka lopuksi päättyi.

Lähimmät taajamat (Kirkonkylä ja Kauklahti) olivat parin kilometrin päässä, joten koulu sijaitsi tässä mielessä vähän oudossa paikassa. Kaikilla oppilailla oli pitkä koulumatka, paitsi meillä. Koulurakennus itsessään oli varsin komealla paikalla, mäen päällä. Maisema etelään oli avara. Piha-alue oli välituntileikkejä ja koululiikuntaa ajatellen surkea, aivan liian pieni ja korkeussuhteiltaan liian vaihteleva. Meille asukkaille sekä piha että ympäröivät metsät olivat leikkejä ja liikkumista ajatellen ihanteelliset. Radan toisella puolella reilun parin sadan metrin päässä oli joen suvannossa uimapaikkakin, jossa me lapset opimme uimataidon, ilman, että kukaan meitä sitä erityisemmin opetti. ”Pelto” olikin kuvaava nimi tälle kyläpahaselle, eikä se tainnut olla edes mikään kylä.

Kiinteistön hoito

Koulun toimintalinjoja ja kiinteistön hallintaa pyöritti johtokunta. Taloutta hoiti yleensä johtava opettaja, mutta välillä siinä hommassa oli milloin Pekka Hakala, Väinö Länsiluoto, Irma Länsiluoto jne. Vaihtuvuudesta päätellen taloudenhoitajan tehtävä ei tainnut olla kovin haluttu.

Kohta rakennuksen valmistuttua, sen yläkerrokseen rakennettiin uusi luokkahuone ja tehtiin opettajille pari asuntoa. Länsiluodon puolella asuntoa vielä laajennettiin rakentamalla ”koppi”. Rakennuksen pohjoisosaan jäi suuri avoin ullakko. Alkuvuosina koulun kunnossapito-, ylläpito- ym. käytännön työt hoidettiin erilaisin tilapäisin järjestelyin. Oppilaatkin joutuivat siivoamaan ja lämmittämään kiinteistöä, mutta jossain vaiheessa ennen sotia tarkastaja kielsi oppilaiden kohtuuttoman rasittamisen. Hoitotöihin palkattiin lähitaloista tilapäistä työvoimaa (mm naapurustosta Eine Lindgren ja Siiri Halén), olipa siivoojana jonkin aikaa Kerttu Salonenkin.

Opettajaperheet hoitivat tietenkin oman taloutensa huollon, vedenkannon ja lämmityksen jne. Polttopuut saatiin kunnan puolesta. 1920-luvun alkupuolella rakennettu saunarakennus sijaitsi noin sadan metrin päässä päärakennuksesta, ja kukin opettajaperhe hoiti saunapäivän edellyttämän vedenkannon ja lämmityksen vuorollaan. Sodan jälkeen jotkut naapurit (ilmeisesti ainakin Jokiset) pyysivät lupaa saada käyttää saunaa, mutta johtokunta epäsi pyynnön. Mitenköhän hekin puhtautensa hoitivat, en ainakaan muista, että heillä olisi ollut saunaa pihapiirissään.

Sähkövalaistus tuli koulukiinteistölle 1920-luvun lopulla. Pitkän aikaa oltiin puulämmityksen, kantoveden ja ulkovessojen varassa. Ulkovessat olivat piharakennuksessa, tytöille, pojille ja opettajille eri kopperot. Keskuslämmitys taloon tuli vasta v. 1955, vesijohdot ja sisävessat vähän aiemmin.

Niin kauan kuin muistan, koulussa oli vain yksi puhelin. Mitään erillistä opettajainhuonetta rakennuksessa ei ollut, joten puhelin sijaitsi yläkerran käytävällä ja siihen vastasi se, joka ensin ennätti. Vastata piti kuuluvalla äänellä ”Kauklahden suomalainen kansakoulu”. Numeronkin vielä muistan, se oli 864223. Omia puheluja soitettaessa tiedot tuli merkitä vihkoon, ja laskun tultua Sally H jakoi maksuosuudet perhekunnille.

Vuonna 1946 kouluun palkattiin talonmies-keittäjä-vahtimestariksi Yrjö ja Jenny Hellstén. Ennen heidän tuloaan kiinteistönhoito oli ollut vähän retuperällä, koska ulkohuusin alustatkin olivat kolmelta vuodelta tyhjentämättä. Koulutiloissa oli lämmitettävänä 12 tulipesää ja luokkahuoneiden lämpötilan tuli ohjeen mukaan olla vähintään 16C, eikä se saanut nousta yli 19C:n. Monen muun toimen lisäksi talonmiehen piti tehdä lumityöt ja pilkkoa puut koulun tarpeiden lisäksi myös asukkaille. Rakennuksessa oli yhteensä 22 tulipesää.

Helsténit olivat toimessaan vain vuoteen 1949, sen jälkeen tointa hoiti lyhyen aikaa Henrikssonit ja heidän jälkeensä vuodesta 1950 lähtien Björklundit. Björklundeilla oli 4 tytärtä (Margit, Birgit, Berit ja Kristiina), jotka olivat minua vanhempia. Heidän äidinkielensä oli ruotsi ja he puhuivat suomen kieltä vähän murtaen.

Ruokahuolto

Maksuton kouluruokailu oli aluksi tarjolla vain vähävaraisille oppilaille, mutta jo 1930-luvun puolen välin jälkeen etu koski kaikkia. Pakolliseksi maksuttoman ruokailun järjestäminen tuli Suomen kansakouluissa v. 1948. Koulun keittäjä hankki ja kuljetti ruokatarvikkeet osin maataloista ja osin kirkonkylän kaupoista. Muistini mukaan ruokana tarjottiin yleensä joko puuroa, velliä tai soppaa sekä maitoa, leipää, ja voita.

Asukkaiden oli tietenkin itse hankittava oman taloutensa ruokatarvikkeet, kuka mistäkin. Kaupat olivat toivottoman kaukana, parin kilometrin päässä joko Kauklahdessa tai Ekroosin kauppa kirkonkylän suunnalla Morbyssä. Joinakin ajanjaksoina parin sadan metrin päässä pysähtyi kerran viikossa Elannon myymäläauto, josta sai hankittua perustarvikkeet. Useat elintarvikkeet olivat sodan jälkeen säännösteltyjä, joten kupongit piti muistaa ottaa kauppaan mukaan. Hyvänä lisänä ruokahuollossa olivat naapureilta (Lindgren ja Pihlström) hankittavat tuotteet. Varsin yleinen tapa oli myös lainata naapurilta jotakin pientä, jotta ihan joka kerta ei tarvinnut lähteä kävelemään kylille kauppaan. Käyttövesi tuli kantaa noin sadan metrin päästä, lähellä saunaa sijainneelta kaivolta.

Kouluntontin viljelyskelpoinen maa ulottui pihapiiristä alas maatielle asti. Maat oli jaettu kolmeen lohkoon, kukin noin 1 000 m2. Lännenpuoleinen oli Länsiluodon, keskimmäinen Saramiehen ja idänpuoleinen Havastilan käytössä. En muista hyödynsikö äitini palstaa kovinkaan paljoa, kuitenkin hedelmäpuiden (kriikuna ja luumu) sekä marjapensaiden sato korjattiin ja säilöttiin. Länsiluodot viljelivät lohkoaan ehkä ahkerammin kuin muut (heillä oli enemmän syöjiä ja työvoimaakin omasta takaa). Sodan jälkeisenä aikana myös metsämarjoilla ja sienillä oli todellista merkitystä perheiden ruokataloudessa. Koulurakennuksen alla olleet kellaritilat oli myös jaettu opettajien kesken. Joinakin talvina sinne varastoitu sato paleltui, ja johtokunta pyysikin kunnalta lisäeristämistä tai uutta maakellaria, mutta sellaista ei kaiketi koskaan tullut.

Sodan- ja sen jälkeisen ajan elintarvikepulan lieventämiseksi opettajat pitivät myös kotieläimiä koulun talousrakennuksessa ja kenttäkeittiössä. Oli kanoja, sikoja, kaneja ja lampaita. Martin muistelun mukaan Länsiluodoilla oli mm Vieno-lammas ja Havastilalla Markus-pässi. Vieno sai kaksi karitsaa ja Markus määki niin kuin Markus-setä. Kanat kulkivat kesällä vapaina ja silloin ne munivat minne sattui ja munia lapset sitten etsivät.

Sikoihin minulla liittyy omakohtainen muistikuva, kun teurastaja tuli ja lahtasi sian. Sian kiljunta oli karmiva. Veri laskettiin saaviin ja siitä tehtiin verilettuja ja muuta veriruokaa. Sain koko touhusta elinikäisen kammon veriruokia kohtaan, enkä ole sellaista sen koommin syönyt.

Opettajaperheen arki

Meidän asunnossa oli kaksi huonetta ja keittiö. Sieltä pääsi suoraan myös sisäkautta koulutiloihin. En muista kokeneeni, että olisimme asuneet ahtaasti. Tuon aikainen systeemi oli, että alakoulun opettajalle kuului pienin ja yläkoulun opettajalle suurin asunto (samanhenkinen jyvitys koski myös puutarhalohkoja). Siispä Länsiluodoilla oli pienin asunto, vaikka perhe suurin. Tosin kaikkein ahtaimmin taisi asua Björklundin perhe. Ahtautta joskus vähän lievennettiin käyttämällä erityisesti kesäisin hyväksi koulun ullakkotilaa ja yläkerran luokkahuonetta.

Kun minä olin alle kouluikäinen, lapsenhoitajana oli (Raunan kertoman mukaan) milloin Oulun Mummu (äidin äiti Liisa Puhakka) ja milloin palkattu lastenlikka. Oulun Mummulla oli vaikeuksia liikkua, varsinkin ulkohuusissa käynti talvisin tuotti erityisiä vaikeuksia. Kerran Mummu pantiin Helsingissä yksin junaan kehotuksella jäädä Kauklahden asemalla pois. Äitini ollessa Kauklahdessa vastassa, häntä ei näkynyt missään. Mummua etsittiin ”kissojen ja koirien” kanssa ja lopuksi myöhään illalla hänet löydettiin Kauniaisista. Taisi olla niin, että Mummu tarvitsi enemmän paimentajaa kuin lapset. Äitini palkkasi jossain vaiheessa lastenhoitajaksi vankilasta ehdonalaiseen vapauteen päässeen nuoren neitokaisen (Helena). Kokeilu meni vähän pieleen, kun Helena jäi kiinni korunäpistyksistä ja myös asukkaiden pyykkiä hävisi oudosti pyykkinaruilta. Siihen loppui Helenan työrupeama. Lapsenvahti-ongelmat olivat varmaan yksi syy siihen, että minä aloitin koulunkäyntini jo viisivuotiaana vuonna 1948.

Terveyttäkin hoidettiin, asuihan koululla jonkin aikaa terveyssisar Maire Koivistokin perheineen. Koulussa rokotettiin ja syötettiin kalanmaksaöljyä, jota useat lapset inhosivat. Omasta mielestäni (ja Raunan mielestä) se oli ihan hyvää. Kulkutauteja ja tavanomaisia tauteja oli. Espoon aseman lähellä oli sairaala, jonne ainakin kerran Rauna joutui tulirokon takia. Muistan, kun häntä käveltiin talvipakkasessa tervehtimään ikkunalasin läpi. Raunan muistikuvan mukaan Seija ja Martti sairastivat hinkuyskän joskus 1940-luvun alussa, ja hän oli vastaavasti heitä katsomassa ikkunalasin läpi Espoon sairaalassa. Kesän tullessa teki kovasti mieli päästä paljain jaloin ulkoilemaan. Äidillä oli sääntönä, että sitten vasta pääsee, kun terveyssisaren lapsetkin ovat paljain jaloin, siksipä heitä kevään koittaessa kovasti tarkkailtiin.

Rauna muistaa myös pyykkipäivät saunalla. Sinne vedet piti kantaa kaivosta ja liinavaatteet keitettiin lipeässä. Pyykkipäivänä apuna oli usein Siiri Halèn naapurista. Vaatteet kuivattiin ulkona myös pakkasilmoilla ja sitten liinavaatteet mankeloitiin. Koulun ullakolla oli suuri mankeli. Pyykkäys kesti koko päivän. Pesulapalvelutoiminta kehittyi myöhemmin, koska minun muistini aikana äiti pakkasi likapyykin matkalaukkuihin ja vei ne junalla Helsinkiin. Muutaman päivän jälkeen ne saattoi tuoda puhtaina takaisin.

Joulupukkina meillä kävi ainakin jonakin vuonna Jokisen pappa. Minä kyllä tunnistin hänet naamion takaa, mutta en kertonut. Eräänä jouluna sain lahjaksi puukon, jonka terävyyttä esittelin Ylkylle veistämällä kolon olohuoneemme nojatuolin käsinojaan. Rangaistukseksi jouduin luovuttamaan puukon Ylkylle. Kun asia viime vuonna tuli puheeksi, Ylkky luovutti minulle puukon takaisin noin 65 vuoden takavarikon jälkeen.

Pihaleikit ja harrastukset

Lapset viettivät paljon vapaa-aikaansa ulkona leikkien, liikkuen ja kepposia tehden. Perusjoukon muodostimme me ja Länsiluodon lapset, täydennettynä kulloinkin mukaan tulevilla naapuruston lapsilla. Sally Havastilan luona oli usein viikonloppuina ja loma-aikoina kaksi Heldanin poikaa, Tapani ja Timo. Tapanista ei oikein tykätty, koska varsin usein jäädessään touhuissa alakynteen, hän uhkaili: ”mä sanon kyllä Sallille”. Hän todella silloin tällöin toteutti uhkauksensa ja tuntui, että Sally yleensä uskoi Tapania. Käyttäytyminen tuntui kovin epäreilulta, sillä Havastilaa me kaikki lapset vähän pelkäsimme, varsinkin silloin, kun hän suuttui.

Ulkoleikkejä ja -pelejä oli monenlaisia, mm: neljä maalia, kuoppa, konkka, natsku, kepinkolkuttaja, ruutuhyppely, polttopallo, hurahuraheijaa, 10 tikkua laudalla, pingis jne. Erilaiset yksilölajit olivat myös suosiossa. Länsiluodot (erityisesti Martti) hankkivat kaikenlaisia urheiluvälineitä, esim. keihään, kuulan, kiekon, jne. Niitä sitten pihalla ja pelloilla heiteltiin ja tuloksia mittailtiin. Hiihtäminen lähimetsässä oli itsestään selvä liikuntamuoto talvella ja pyörällä ajo kesällä. Uimassa käytiin Espoonjoella.

Yleensä me lapset emme kovin paljoa kulkeneet (kauppareissuja ja oppikoulussa käyntiä lukuun ottamatta) lähireviirin ulkopuolella. Pääasiasiassa elettiin Pellossa. Muistissani on Eläintarhan ajot ja jotkut urheilukilpailut Helsingissä. Erityisesti on jäänyt mieleen olympialaiset 1952, ainakin pariksi kilpailupäiväksi äiti osti pääsyliput stadionille. Kulttuuriin äiti yritti meitä myös perehdyttää, joitakin käyntejä Kansallisteatterissa muistan. Kerran äiti lähetti Raunan ja minut Helsinkiin teatteriin katsomaan ”Peppi Pitkätossu”- esitystä. Raunalla oli lippurahat, mutta hän halusi käyttää oman osuutensa johonkin muuhun, ja laittoi minut yksin Peppi-esitykseen. Rauna odotti teatterin ulkopuolella.  Äidille ei saanut asiasta kertoa. Paljastuihan asia ja Rauna sai kuulla kunniansa. Kauklahdessa oli elokuvateatteri, jossa ainakin jonkun kerran kävin. Bambi-elokuvaesityskin taisi olla siellä. Bio-Kauklahti oli toiminnassa 1942–1954.

Koulussa oli myös kirjasto, josta oppilaat saivat lainata kirjoja. Rauna oli innokas lainaaja ja lukija, minä en niinkään.

Koulunkäynti

Tuohon aikaan lasten oppivelvollisuus käsitti 7-luokkaisen kansakoulun. Koulunkäynti aloitettiin normaalisti 7-vuotiaana. Jos tähtäsi korkeakouluihin johtavalle tielle, käytiin ensin 4 luokkaa kansakoulua ja sitten pyrittiin 8-luokkaiseen oppikouluun. Espoossa oli tuohon aikaan vain yksi oppikoulu (Viherlaakson yhteiskoulu), joka sijaitsi Pellosta katsoen toivottomien liikenneyhteyksien takana. Siksi Helsinki oli ainut järkevä suunta, jos aikoi opintietä oppikoulussa jatkaa.

Äiti laittoi Raunan Gumböleen ruotsinkieliseen kansakouluun, jota hän kävi 2 ensimmäistä luokkaa. Rauna on kertonut, että hyöty jäi varsin vähäiseksi, kun hän kovin pian unohti ruotsinkielen. Minut äiti laittoi parin kilometrin päässä sijaitsevaan ruotsinkieliseen leikkikouluun, jonka kuitenkin jo parin viikon päästä suuren porun myötä lopetin.

Ylkky aloitti kansakoulun syksyllä 1948 ja minä jäin yksin pihalle leikkimään, ainoastaan välituntien aikana oli leikkiseuraa. Kauaa en kestänyt, vaan kohta menin (pääsin) istumaan takapenkille Irma-tädin luokalle. Olin silloin vähän alle 6-vuotias. Kun jouluna oppilaat saivat todistuksen, minulle ei sellaista annettu. Nostin asiasta metelin ja Irma-täti kirjoitti ”leikkitodistuksen”. Kevätlukukauden alussa ilmestyin luokkaan jälleen jatkamaan ja niin koulutieni alkoi yhden vuoden etuajassa.

Kansakouluajalta muistikuvani ovat aika hämärät, mutta olin kaiketi innokas oppilas ja koulunkäynti tuntui helpolta. Kouluajalta on kuitenkin jäänyt mieleeni ikävä tapaus ilmeisesti vuodelta 1949. Veistotunnilla sai käyttää tarvittaessa opettaja Bjuggin omistamia poranteriä. Kerran Bjugg ilmoitti Havastilalle, että joku on katkaissut yhden hänen poranteränsä. Katkaisijaa ryhdyttiin selvittämään ja koko koulu oli ”seisoksissa”, eikä kukaan saanut poistua ennen kuin syyllinen oli ilmoittautunut. Tilanne jatkui ilmeisesti tunteja. Minua maaniteltiin ilmoittautumaan, jotta tilanne laukeaisi. Paineen alla suostuin, mutta se oli virhe, koska sain kuulla pilkkaa ”poranterän katkaisija” vielä pitkän aikaa jälkeenpäin. Oli ja on edelleen täysin varmaa, että minä en terää katkaissut. Luulin kaiketi, että oli sankarillista pelastaa koko koulu pinteestä, mutta opin kerralla, ettei se kannattanut. Vielä jälkeenpäinkin voi todeta, että jupakka sai täysin kohtuuttomat mittasuhteet yhden poranterän takia. Sanomattakin on selvää, ettei Bjugg tämän jälkeen ollut suosikkiopettajani.

Rauna aloitti oppikoulun Arkadian yhteislyseossa Helsingissä v. 1949 ja minä v. 1952. Piti pyrkiä samaan kouluun, koska sisarus sai alennusta lukukausimaksusta. Koulumatka tehtiin junalla, ja se kesti ainakin tunnin suuntaansa, lisänä vielä vartin kestävä kävely Helsingin päässä. Aamulla oli vaikea saada junassa istumapaikkaa, mutta takaisin tullessa oli tilaa. Paluumatkalla yleensä teinkin läksytehtävät. Rauna ilmeisesti koki aikaiset aamuherätykset liian raskaana, koska hän usein yöpyi Mummin luona koulun lähellä Dagmarinkadulla. Hän tuli päiväjunalla koulun jälkeen kotiin ja lähti iltajunalla Mummin luo taas Helsinkiin.

Liikenneyhteydet

Kulkemiset lähiympäristössä hoituivat jalkaisin ja talvella lisäksi hiihtäen tai kelkalla. Polkupyörä meille tuli vasta, kun olin 8-vuotias. Pyörä oli koko perheen yhteinen, ”Pyrkijä” merkiltään. Sitä saattoi siskon kanssa käyttää vain vuorotellen. Vähän nolotti ajaa naisten pyörällä, mutta parempi sekin oli kuin ei mitään. Länsiluodoilla oli polkupyörä jo aikaisemmin ja me Raunan kanssa opimme heidän pyörällään ajotaidon.

Sodan jälkeen koulun johtokunta teki aloitteen junaseisakkeen saamiseksi Pellon kohdalle. Seisake tuli kaiketi 1940-luvun puolivälin tienoilla, koska muistan sen siellä aina olleen (seisake on tosin ajat sitten lakkautettu). Seisakkeella oli lyhyt laituri ja nimikyltissä luki komeasti ”Pelto-Åker”. Juna pysähtyi Pellon seisakkeella vain pyydettäessä, eikä pitkän junan kaikki vaunut suinkaan osuneet laiturin kohdalle. Pimeänä aikana piti junan lähestyessä heiluttaa taskulamppua pysäytyksen merkiksi.

Hyvin harvoin vuorovälein kulki Helsingin, Evitskogin ja Veikkolan suuntiin sellainen bussivuoro, joka koukkasi Pellon kautta. Bussit tulivat vähän milloin sattui, eikä niiden aikatauluun ollut luottamista. Bussin käyttö oli sen takia ainakin omalta osaltani varsin vähäistä.

Turun suuntaan pääsi tietenkin myös junalla, koska kaikki junat pysähtyivät Kauklahden asemalla. Siellä vaunujen ikkunat pimennettiin luukuilla ja eteen vaihdettiin venäläinen veturi Porkkalan alueen läpikulun ajaksi. Jokaisen vaunun päihin tuli konepistoolimies vartioon. Sotilastukikohtaan liikennöi silloin tällöin myös venäläisten juna. Useimmiten sellainen kulki iltaisin tai öisin. Venäläinen veturi ja vaunut olivat vihreitä ja veturin merkkiääni oli möreä niin kuin laivoissa. Äänestä aina tunnisti, minkä valtakunnan juna oli kyseessä. Jostain syystä venäläinen juna huusi aina Pellon kohdalla, ilmeisesti ilmoittaen Kauklahden asemalle, että tulossa ollaan.

Postiliikenteen toiminnasta en oikein muista. Eipä se tainnut pienenä kiinnostaakaan. Kaitpa postilaatikko oli jossain maantien varressa. Ainakin Länsiluodoille tuli paljon lehtiä. Väinö Länsiluoto oli ammatiltaan toimittaja, joten hän varmaan sai niitä ”viran puolesta”. Muistan, että heillä lueskelin erityisesti Seura- lehteä, tai ainakin sen sarjakuvaa ”Jussi Juonio ja Matti Mainio”.

Miljöö katoaa

Tämän kronikkani aikajänne päättyy vuoteen 1953, jolloin muutimme Espoon Laajalahteen. Äitini oli innokkaana puuhaamassa apukoulun perustamista Espooseen. Hän suoritti apukoulun opettajan pätevyyteen suuntaavia jatko-opintoja muun toimensa ohella. Apukoulu aloitti Leppävaarassa v1952 ja äitini siirtyi sen ensimmäiseksi opettajaksi.

Koulutoiminta Pellossa päättyi v. 1958, jolloin toiminta siirtyi Kauklahteen valmistuneeseen uuteen koulurakennukseen. Pellon rakennus toimi vuoden 1958 jälkeen kuntainliiton sairaalana, ja myöhemmin yksityisenä päiväkotina. Sally Havastila eläköityi v. 1958. Irma Länsiluoto siirtyi eläkkeelle v. 1968, mutta hän hoiti vielä sen jälkeenkin lähes 10 vuoden aikana opettajien sijaisuuksia. Näin 1930-luvulta asti koulun toimintaan keskeisesti vaikuttanut opettajakolmikko oli saanut työnsä Kauklahden suomalaisessa kansakoulussa päätökseen.

Koulurakennus tulipalon jälkeen

Peltomaisema vuonna 2014, laaksossa tie, rata ja joki

Pellon koulurakennuksen yläosa tuhoutui tulipalossa kesällä 2012 ja sammutustöiden seurauksena alakerta kastui pahoin. Rakennus on ollut suojaamattomana jo yli kahden vuoden ajan ja Espoon kaupungin kiinteistötoimen mukaan se tullaan purkamaan. Koulun pohjoispuolella ollut metsä- ja suoalue on otettu suurelta osin asumisen käyttöön ja tämä Mikkelän uusi alue ulottuu jo melkein koulun vanhalle piha- alueelle. Koska koulun naapurina olleet kolme Pihlströmin aikanaan omistamaa mökkiäkin on purettu v. 2014, oleellinen osa lapsuuteni rakennettua ympäristöä on kadonnut. Etelässä avautuvat pelto, tie, rata ja joki ovat jäljellä. Jäljellä ovat myös hienot muistot.

Helsinki 7.2.2015
Juha Saramies