Sirpa Saarion kansakoulumuistoja

Aloitin kansakouluni syksyllä 1939 Viherlaakson kansakoulussa. Vanhempi veljeni oli aloittanut samassa koulussa vuotta aikaisemmin. Hänellä oli sama opettaja kuin minullakin tuli olemaan. Opettajamme oli Aino Hämeri.

Minulla on mukavia muistoja opettajastani. Hän oli äidillinen ja rauhallinen opettaja. En muista mitään epämiellyttävää kouluajastani. Se sujui mukavasti.

Viherlaakson alakoulu 1939

Viherlaakson alakoulu syyskuussa 1939, vasemmalla opettaja Aino Hämeri

Koulumme valkea, rapattu talo sijaitsi mäen päällä. Koulumatkaa kotoamme oli 3,5 kilometriä. Kuljimme sen kävellen. Koulun laaja piha-alue tarjosi hyvän leikkialueen. Lisäksi saimme leikkiä myös läheisellä kalliolla. Kalliolle me rakensimme luonnon materiaaleista pieniä koteja itsellemme.

Koulurakennuksessa oli kaksi luokkahuonetta. Toisessa luokkahuoneessa olivat 1. ja 2. luokka ja toisessa 3. ja 4. luokka. Mielikuvani mukaan ainoastaan oman luokan oppilaat tulivat keskenään tutuiksi.

Koulurakennuksessa oli oma keittiö ja oma keittäjä. Meillä oli siis lämmin ruoka koulussa. Muistan vieläkin, että lihakeitto oli herkkuani. Ja erikoisesti, jos sain keittoa lisää, loppukeitto oli melkoista sosetta ja maku mitä ihaninta. Vuoropäivinä ruokana oli puuro tai velli ja näkkileipää. Kotoa toimme voileivät ja maitopullon.

Syksyllä olimme kaivamassa Leppävaaran koulun perunapellolla talven perunat kouluruokailua varten. Sateisena syksynä pelto oli paksua savijankkoa, joka tarttui saappaisiin ja raskautti kävelyä. Mutta me saimme perunat kaivettua. En muista enää pitikö meidän tuoda kotoa marjoja kouluruokailuun. – Elettiin sotavuosia.

Kouluterveydenhoidosta muistan, että saimme terveydenhoitajalta isorokkorokotuksen. Kävimme myös hammashoitolassa tarkastuksessa.

Koulupäivä alkoi kello 8.00 – 9.00 ja päättyi iltapäivällä kello 12.00 – 13.00. Koulupäivälle tuli pituutta sen vuoksi, että pitkä koulumatka oli kuljettava pääasiassa jalan.

Koulussa opettelimme lukemaan, laskemaan ja tekemään käsitöitä. Rakastin kaikkea oppimista ja uusia asioita. Pujotusmattojen teko oli mukavaa. Opettaja Aino Hämeri laulatti meitä paljon. Vieläkin muistan lauluja siltä ajalta. Ikimuistoinen on eräs tilanne ennen joulua, kun sain laulaa koulutoverini Ritva Laakson kanssa luokan edessä ”Juokse, juokse hepo vilkas vikkelään, kirkon luokse jouluyönä riennetään”.

Ritva oli paras ystäväni. Kuljimme yhdessä koulumatkan Laaksolahdesta ”Kolmen Koivun” tienhaarasta eli nykyisestä Lähderannasta aamulla kouluun ja koulun jälkeen takaisin. Minun koulumatkani jatkui siitä Träskändan Heiniemeen. Asuimme vuosina 1937 – 1945 Aurora Karamzinin entisessä pesutuvassa, joka oli saneerattu asuinkäyttöön. Koulumatka pienelle koululaiselle oli pitkä. Alettuani koulunkäyntini meillä oli jonkin aikaa koulukuljetus, mutta bensiinipulan vuoksi se jouduttiin lopettamaan.

Talvella Lippajärven ollessa jäässä, hiihdimme jään yli. Se lyhensi koulumatkaa jonkin verran. Kotimatkat koulusta kotiin venyivät joskus, kun samanaikaisesti taivaltamassa oli suuri lapsijoukko. Matkalla piti tutkia kaikki jännät paikat, varsinkin poikien tutkimusmatkat muodostuivat ihmeellisiksi. Muun muassa Kolmen Koivun risteyksessä oli rakentamattoman talon perustus. Siellä riitti tutkittavaa.

Ollessani toisella luokalla sain luokkatoverikseni Sinikka Kalpalan, joka asui Petaksen tien ja Turunmaantien risteyksessä. Siitä alkaen kuljin Viherlaakson kouluun Petaksen tien kautta. Tapasin nyt mainittujen teiden risteyksessä Sinikan. Oli taas mukava kulkea matka yhdessä, sillä se ei tuntunut niin pitkältä kuin yksin kulkiessa.

Olin sota-ajan kansakoululainen

Aloitin siis kansakoulun syksyllä 1939 eli samana syksynä, kun Suomessa alkoi talvisota. Siviiliväestö rannikolla ja pääkaupunkiseudulla oli heti ilmahyökkäysten vaaravyöhykkeessä. Meitä koululaisia varoitettiin olemaan erikoisen varovaisia lentokoneiden suhteen. Meitä neuvottiin hakeutumaan heti kuusen alle piiloon kuullessamme lentokoneen äänen.

Sota sotki melkoisesti koulunkäyntiämme. Perheemme oli talvisodan aikana jonkin aikaa sotaa paossa Hyvinkään Ridasjärvellä, kun vihollinen pommitti Pitkäjärveä luullen sitä Malmin lentokentäksi. Toisen kerran olimme pakolaisina 1943 – 44 Suinulan Säynäjärvellä isossa talossa, jossa oli muutamia muitakin helsinkiläisiä lapsiperheitä lähes vuoden ajan sotapakolaisina.

Nuorempi sisareni aloitti kansakoulun myös samassa Viherlaakson koulussa vuonna 1940. Hänen opiskelunsa muodostui sotavuosista johtuen vielä rikkinäisemmäksi kuin minun.

Meitä tosiaan oli kolme sisarusta, jotka aloitimme vuoden välein samassa koulussa. Opimme paljon toisiltamme, mikä helpotti opiskeluamme.

Vuonna 1945 muutimme takaisin Helsinkiin. Heiniemi, lapsuuden herkimpien vuosien paratiisi ja ystävät jäivät muistoihin. Yksi yhteyshenkilö, ikätoverimme Aapo Kirvesniemi, on säilynyt kuvioissa tähän päivään saakka.

Minun elämäni lapsuusvuosien jälkeen on ollut kovin monipuolinen. Ehkä siksi lapsuuden ja kouluvuosien kuviot ovat osittain painuneet syvälle ”muistikortteihini” Uskon, että ne palaisivat mieleen, jos olisi mukana joku lapsuudenaikainen ystävä yhdessä niitä muistelemassa.