Vivi-Ann Sjögren muistelee kouluvuosiaan

Haastattelu nauhoitettiin Vivi-Ann Sjögrenin kotona Soukassa 25.6.2014, haastattelijoina Esko Uotila ja Pirkko Kivimäki.

Lähteenä on käytetty myös kirjaa Vivi-Ann Sjögren: Kissan kasvot ja Lassen kioski – Lapsuus- ja nuoruusvuodet 1938-1956, Schildts Kustannus Oy 2005

Vivi-Ann Sjögren

Vivi-Ann Sjögren on syntynyt 1938 Espoossa, joka on hänen nykyinen kotikaupunkinsa. Sjögren on koulutukseltaan näyttelijä. Hän on vuosien mittaan matkustanut paljon ja joistakin pakoista on tullut hänelle ikään kuin rinnakkaisia koteja. Kirjoissaan Sjögren jakaa matkansa lukijoiden kanssa. Hänen maailmansa on täynnä tuoksuja ja makuja.

Teokset:
Meksikon-päiväkirja (pokkari) (2010)
Köyhän ritarin keittokomero (2009)
Mustaa kahvia keksinmuruja (pokkari) (2009)
Vivi-Annin keittiössä (2007)
Pikku rouva pikku talossa (2006)
Kissan kasvot ja Lassen kioski (2005) Kasvokkain (2003)
Saharan aamut ja illat (2002)
Meksikon-päiväkirja (2001)
Andalusian karkea suola (2000)
Mustaa kahvia, keksin muruja (1999)

Schildts Kustannus Oy

Kouluvuodet Lagstadin koulussa

Minä aloitin koulunkäyntini Espoossa Lagstadin vanhassa koulurakennuksessa. Aloitettuani alakoulun ensimmäisellä luokalla tapahtui niin, että kahden viikon kuluttua opettaja sanoi minulle: ”Sinähän osaat lukea ja kirjoittaa. Sinut siirretään toiselle luokalle”. Molemmat luokat, ensimmäinen ja toinen olivat samassa huoneessa. Oppilaita oli yhteensä noin 30. Kun opettaja opetti toisen luokan oppilaita, toinen luokka harjoitteli jotain hiljaa.

Lagstadin vanhaan kansakouluun oli jatkosodan aikana siirretty Helsingistä Kätilöopiston synnytysosasto ja oppilaat siirrettiin Bembölen kansakouluun. Minulla on tuttuja, jotka ovat syntyneet Lagstadissa. Kun minä juuri sodan päätyttyä syksyllä 1945 aloitin kouluni, sairaala oli siirretty jo pois. Minä kävin Lagstadin kansakoulua vuosina 1945 ja 1946, siis kaksi vuotta, eli alakansakouluvuodet.

Pieni luokkahuone oli vanhan koulurakennuksen vinttikerroksessa, jossa nykyisin toimii Koulumuseo Lagstad. Pulpeteissa oli vinot kannet, joiden alla oli laatikot. Laatikoiden edessä oli kiinteä penkki, jossa istuttiin pareittain. Niissä ei todellakaan ollut kovin mukava istua. Pulpetin vinon kannen yläreuna oli tasainen ja siinä oli pieni pyöreä reikä, jossa kannen alla oli mustepullon paikka. Mustekynän varsi oli puusta ja varren päässä oli kynän terä. Näitä teriä oli erikokoisia. Kirjoitettaessa kynän terä kastettiin reiästä mustepulloon. Meillä oli pienet kangaspalat, joilla pyyhimme kynän terät kuiviksi. Sitten meillä oli harmaan väriset imupaperit, joilla kuivattiin mustekynällä kirjoitettu teksti. Imupaperit olivat aivan mustia, ennen kuin ne sai vaihtaa uusiin.

Kerran luokkaan tuli täitä. Äitini hankki täikamman ja puhdisti tukan ja päänahan. Uhkaukset terveyssisarella ja täisaunalla saivat kestämään tuskan.

Kun ensimmäinen kouluvuosi päättyi ja tuli kevät, minun olisi pitänyt siirtyä yläkansakouluun, niin kuin toiselta luokalta kuului siirtyä. Yläkoulun opettaja ei kuitenkaan hyväksynyt minua sen vuoksi, että minä silloin täytin vasta kahdeksan vuotta. Seuraavana syksynä minun oli aloitettava alakansakoulun toisella luokalla uudelleen, aivan kuin olisin jäänyt luokalleni, vaikka todellisuudessa olin ollut edellisenä vuonna juuri sen toisen luokan paras oppilas.

Opettajasta on jäänyt mieleen kuva, että hän oli hyvin ankara ja vaativa. Hänen nimeään en oikein muista, mutta muistan, että se alkoi Fager. Fagerholm hän ei ollut. Hänellä oli aina yllään musta satiinitakki, joka oli edestä napitettu.

Luokalla oli toinenkin Kristina ja niinpä opettajatar päätti kutsua minua Vivi-Anniksi, joka on toinen nimeni. Näin minulla oli kaksi nimeä: Vivi-Ann koulussa ja Stina kotona. Koulutoverit kutsuivat kuitenkin Kisseksi, koska äitini ompeleman talvimyssyn molemmilla sivuilla oli kissannahkaa. Nimenvaihdos ei aiheuttanut sen isompia ongelmia eikä sen jälkeenkään ole ollut suurta merkitystä, millä nimellä minua kutsutaan tai miten nimeni lausutaan ja kirjoitetaan.

Kuri oli tärkeä asia. Luokkaan tullessa ja luokassa oli seisottava rivit suorina. Läksyt meidän oli osattava kirjan sanoilla ulkoa, mitään omaa annettuun läksyyn ei saanut lisätä. Oppilaat eivät saaneet ajatella mitään itse. Ja jos joku ei osannut sanatarkasti ulkoa annettua läksyä, hänen oli opeteltava se seuraavaksi päiväksi. Ja silloin hänen oli kerrottava läksy ulkoa luokan edessä seisten. Tämä luokan edessä seisominen oli häpeärangaistus. Toinen ankara rangaistus oli nurkkaan joutuminen, jolloin piti seistä kakluunin vieressä kasvot seinään päin ja kädet selän takana. Pojat saivat seisoa nurkassa vähän useammin kuin tytöt. Tytötkin sinne joutuivat, kun he eivät aina malttaneet pitää suutaan kiinni. Muitakin rangaistuksia oli. Kyllä opettaja tarttui myös kiinni oppilaisiin. Kerran äiti kotona ihmetteli, minkä vuoksi minun kaksi vuotta vanhemmalla veljelläni oli otsalla isoja kuhmuja. Opettajalla oli sellaiset kovat avaimenperät, joilla hän löi oppilaita päähänkin, niin että kuului vain: pam, pam, pam!

Samalla tavalla komentoja noudattaen edettiin piirustustunnillakin. Luokan edessä oli malliesine, jonka me piirsimme opettajan komennon mukaan: viiva näin ja noin ja näin ja niin edelleen, kunnes kaikki viivat oli vedetty paperille. Piirtämisessä viivoitin oli tärkein väline. Suorat viivat ja tarkat mitat olivat tärkeitä. Lopputuloksena oli vaikkapa pöytälamppu. Yksilöllinen luovuus ei päässyt esille, eikä se ei ollut sallittua.

Minä en pitänyt määräyksistä ja kurinpitotavat olivat sellaisia asioita, joista minä en myöskään pitänyt, mutta minussa oli kaksi puolta. Minua oli opetettu käyttäytymään hillitysti, joten minä vaikenin koulussa niistä asioista. Minä kyllä koin mielessäni, että meitä oppilaita pidettiin kanoina, jotka oli suljettu pieneen laatikkoon ja ruokittiin sinne näillä opetuksilla.

Siihen aikaan, vaikka se oli pian sodan jälkeen, meillä oli kouluruokailu. Meillä oli päivittäin joko velliä tai puuroa, vain yhtenä viikon päivänä oli jotain keittoa. Kaikkein pahin asia oli se, että kerran päivässä piti nielaista ruokalusikallinen kalanmaksaöljyä. Sehän haisi pahalta jo kauaksi, sillä se oli vanhaa ja säilytetty luokassa. Jos joku oppilaista yritti olla avaamatta suutaan, häntä pidettiin kiinni nenästä. Muutamat oksensivat sen jälkeen. Vähän nielemistä helpotti, jos sai heti päälle lusikallisen mustaherukkahilloa. Kouluruoan keitti yläkansakoulun opettajan puoliso koululla. Oma opettaja jakoi meille ruoan luokassa. Me söimme omissa pulpeteissamme. Meillä oli sellaiset puupalat, jotka laitoimme aina pulpetinkannen alle siten, että kansi oli vaakasuorassa ruokaillessamme.

Minulla ei ollut vaikeuksia kouluaikana, sillä minulle koulunkäynti oli hyvin helppoa. Minä opin nopeasti. Kun tunnilla oli käyty joku asia pariin kertaan läpi, minä osasin sen ulkoa seuraavanakin päivänä. Opettaja antoi minun tehtäväkseni auttaa sellaisia oppilaita, joilla oli jonkin asian oppimisessa vaikeuksia. Minut siirrettiin, istumaan luokassa olevaan ikkunasyvennykseen, jossa oppilaiden oli helpompi tunnin aikana käydä kysymässä minulta apua johonkin tehtävään. Aloin kirjoittaa satuja ja runoja. Joulujuhlaan sain kirjoittaa kaksinäytöksisen näytelmän, jolle annoin nimeksi Peikko ja joulupukki.

Koulumatkan varrella oli sairaala. Maantien puoleisessa päädyssä oli sairaalan kulkutautiosasto, jonka potilaat olivat eristyksissä. Emme tienneet, pääsikö meitä ikkunasta katsellut lapsi koskaan pois.

Isot pojat kiusasivat pienempiään. Lumipesu talvella ja mutakylpy oli tavallista. Erityisen suosittua oli heittää jokin vaatekappale puhelinlangoille tai korkealle puuhun. Loppukeväästä uhri saatettiin pakottaa paljain säärin nokkospuskaan. Erään kiusaavan ison pojan sain peloteltua, kun ilmoitin, että en enää pelkää häntä ja kiukustuneena lähdin kepin kanssa hänen kimppuunsa.

Haastattelijoiden kysymykseen, mitä Vivi-Ann ajattelee tällä vuosikymmenellä toteutettavasta koulukurista – ”Vaikea sanoa! Ehkä aika näyttää, mitä tästä seuraa. Onhan muutos ollut suuri”.

Yksi muisto 1950-luvun kouluajalta nousi vielä keskusteluun. Silloin lauantai oli viikon kuudes työ- ja koulupäivä. Lauantai oli kuitenkin lyhyempi päivä koulussa ja isä tuli työstä kotiin aikaisemmin. Silloin tuntui kuin pyhä oli alkanut jo lauantaina. Lauantai-illoiksi oli suunniteltu joskus elokuviin tai muihin rientoihin meno. Siihen aikaan tuntui kuin aika olisi riittänyt enempään kuin nykyään.

Saatuani päästötodistuksen Lagstadin alakansakoulusta siirryin Kauniaisten yhteiskouluun (Grankulla samskola), jonne sain vapaaoppilaspaikan. Kävin siellä keskikoulun, joka oli silloin kuusivuotinen ja sen jälkeen kolmevuotisen lukion. Pääsin ylioppilaaksi juuri täyttäessäni 18 vuotta. Hyvän muistini ansiosta olin koko kouluajan luokkani priimus. Erikoisesti kielet olivat minulle helppoja, samoin matematiikka. Kauniaisten koulun yläasteen opetuksessa oli erotettuna matematiikkalinja ja kielilinja. Minä valitsin kielilinjan.

 

Kommentit

Vivi-Ann Sjögren muistelee kouluvuosiaan — 1 kommentti

  1. Päivitysilmoitus: Uusia koulumuistoja | Espoon perinneseura