Kari Forsberg

1920-luvulla ensimmäisiä yrittäjiä Espoossa oli porvoolainen Erik Wickström, joka aloitti liikenteen 18 hengen amerikkalaisella Pontiac-linja-autolla Espoon Muuralan ja Helsingin välillä. Alkuun päästyään uusi liikennöintitapa saavutti nopeasti matkustavaisten suuren suosion. Vuosina 1926-29 Wickström osti yhden niin ikään amerikkalaisen Brockway-bussin vuosittain ja vuonna 1929 yhtiöllä oli omistuksessaan jo Suomen suurin linja-auto, 28 hengen Brockway. 1930-luvulle tultaessa kalustoon kuului edellisten lisäksi kaksi 26 hengen Dodgea ja sekä 1928 hankittu 24 hengen Brockway. Vuonna 1929 Lukkarinmäelle valmistui pieni varikko ja asuntola. Palkkalistoillaan hänellä oli neljä kuljettajaa: Bergman ja Ehnroth Porvoosta ja paikalliset Andersson ja Gerkman. Uudella vuosikymmenellä toiminta laajeni niin kaluston, henkilökunnan kuin reitistönkin suhteen. Uusia linjoja ajettiin mm. Helsingistä Kilon ja Suomenojan kautta Bondakseen ja Helsingistä Viherlaakson kautta Röylään. Vuosina 1930-31 ajettiin vähän aikaa Muuralasta Gumbölen kautta Nuuksioon, mutta siitä oli luovuttava huonojen teiden ja vähäisten matkustajamäärien vuoksi. Lähelle merenrantaa linjatun uuden Jorvaksentien valmistuttua 1937 ryhdyttiin ajamaan reittejä Helsinki-Matinkylä-Nokkala, Helsinki-Vapaaniemi ja Helsinki-Svinösund-Sommarö.

Kuten jo todettiin, Erik Wickström oli porvoolainen ja eräässä vaiheessa koko yhtiön henkilökunta oli porvoolaista. Vaikka Wickström tuntui nopeasti kasvavalla yrityksellään valloittavan koko Espoon, alalla oli muitakin yrittäjiä. Jo vuonna 1921 aloitti liikennöinnin Martin Törnroos. Hän toimi sekä omalla nimellään että omistamassaan yhtiössä, Helsingin Ympäristön Autolinjat Oy:ssä. Hän oli osakkaana myös muissa yhtiöissä. 1930-luvulla hän alkoi liikennöidä lähilinjoja Westendin ja Haukilahden suuntaan.

Yksi Wickströmin kuljettajista, Ernst Gerkman, perusti oman yhtiön linjalle Helsinki-Hämeenkylä. Tästä yhtiöstä muodostui myöhemmin osakeyhtiö nimeltä Hämeenkylän Liikenne Oy.

Vuonna 1933 Arne Sacklén aloitti 18-paikkaisella Chevroletilla liikenteen linjalla Helsinki-Espoo-Kauklahti-Kivenlahti-Soukka. Kaksi vuotta myöhemmin hän perusti Matkustajain Auto Oy:n ja Jorvaksentien valmistuttua linja pilkottiin useampaan osaan erikseen Kivenlahden-Soukan ja Kauklahden suunnan linjoiksi.

Lisäksi espoolaisten liikennöitsijöiden joukossa esiintyivät sellaisetkin nimet kuin Nils Åberg ja Hans Eklund. Markkinoilla oli myös useampien osakkaiden yhteenliittymiä kuten vuonna 1926 perustettu Leppävaaran Liikenne Oy. Sen omistajat toimivat myös itsenäisinä liikennöitsijöinä. Nimensä mukaisesti yhtiö liikennöi lähinnä Leppävaaraan, Lintuvaaraan, Mäkkylään ja Laajalahteen.

Vuonna 1930 aloitti Kaarlo E. Kallio liikennöinnin Kauniaisiin ja samoihin aikoihin samalle suunnalle ilmestyi toinenkin yrittäjä, Otto Nyberg. Myöhempinä vuosina sotien jälkeen Nyberg painotti linjastonsa lähinnä Kauniaisten pohjoispuolelle Viherlaaksoon ja Lipparantaan.

Sodan jälkeen eivät olot likikään heti palanneet normaaleihin uomiinsa, mutta maata jälleenrakennettiin innokkaasti. Myös linja-autoliikenne elpyi ja jälleenrakennus toi mukanaan voimakkaan kasvun. Vuonna 1940 Erik Wickström oli muodostanut liikkeestään yhtiön nimeltä Espoon Liikenne Oy. Yhtiön osakkaina olivat mm. perheen jäsenet. Vuonna 1947 yhtiö oli ajokilometreissä mitaten Suomen kymmenenneksi suurin ajaen kyseisen vuoden toukokuussa 72 000 kilometriä.

Vuonna 1942 Erik Wickström kuoli tapaturmaisesti. Hänen isänsä oli vielä silloin elossa ja peri koko omaisuuden. Erikin veljenpoika Åke Wickström oli ollut mukana liikkeen toiminnassa jo pikkupojasta lähtien. Hän oli yhtiön osakas ja hän alkoi johtaa liikettä. Vuonna 1950 hänestä tuli virallisesti toimitusjohtaja. Vuonna 1953 Fafa Wickström kuoli ja seuraavana vuonna Espoon Liikenne Oy purettiin. Pesä jaettiin niin, että Åke Wickström sai varikon ja kaikki ykköstien (Turuntien) linjat sekä rengaslinjan Espoo-Leppävaara-Tapiola-Suomenoja-Espoo.

Åken täti ja sisko saivat osansa rahassa, kun Jorvaksentien linjat luovutettiin bussikauppojen yhteydessä siten, että porvoolaisten Norrgårdin veljesten omistama Linjavaunu Oy sai Etelä-Kauniaisten, Otaniemen ja Tapiolan Linjat. Näistä Norrgårdin Espoon-linjoista muodostettiin vuonna 1945 tytäryhtiö Espoon Auto Oy, joka aloitti toimintansa yhdeksällä autolla. Autot perivät Linjavaunu Oy:ltä punavihreän värityksensä.

Helsinki-Svinösund-Sommarö-linjat kuten myös Helsinki-Suomenoja-Muurala-Tuomarila luovutettiin Sacklénin omistamalle Matkustajain Auto Oy:lle. Veikko Myllypakka sai puolestaan hoidettavakseen Nokkalan ja Vapaaniemen linjat.

Heti sotien jälkeen Malmin Linja-auto Oy -niminen yhtiö alkoi hoitaa Keski-Espoon liikenneyhteyksiä reiteillä Helsinki-Hämeenkylä-Vanhakylä/Laaksolahti ja Helsinki-Viherlaakso-Laaksolahti. Yhtiön nimi muuttui vuonna 1948 Helsinki-Maaseutu-Liikenne Oy:ksi. Vuonna 1953 perustettiin tytäryhtiö Helsingin Paikallislinjat Oy hoitamaan tätä Keski-Espoon liikennettä. Siihen oli liitetty jo vuosikymmenen alussa myös linjat Helsingistä Siikajärvelle, Hankalahteen ja Koivulaan. Yhtiön osakekanta myytiin vuonna 1962 ja nimi lyheni Paikallislinjat Oy:ksi.

1950-luku toi mukanaan voimakkaan kasvun ja muutoksen. Vanhoista yrittäjistä mm. Martin Törnroos ja Hans Eklund luopuivat yrityksistään, mutta uusia yrityksiä perustettiin. Vuosikymmenen aikana Espoon liikenteessä vaikutti monia nimiä, jotka tunnetaan edelleen ja monia muita, jotka ovat hävinneet yritysostojen, fuusioiden ja yhtiöiden uudelleen nimeämisen myötä. Monien nykyisinkin vaikuttavien yhtiöiden taustalla ovat tuohon aikaan perustetut yritykset. Joukosta löytyy mm. Erland Grönlund, joka liikennöi Frisansin suuntaan ja jonka yhtiö tunnettiin myöhemmin Frisansin Linjana ja sitten Friisilän Linjana.

Armas Koskinen sekä Kurt ja Carl-Johan Ingman perustivat Lahnuksen Linja Oy:n vuonna 1955. 1956 Koskinen myi Lahnuksen Linjan osakkeeensa, ja keskittyi Pornaisten Linja Oy:öön. Kurt Ingman myi Pornaisten Linjan osakkeensa. Siten Lahnuksen Linjan omistivat nyt Kurt ja Carl-Johan Ingman.

Toinen mielenkiintoinen nimi on Eino Helminen, jonka Hämeenkylään ja Laaksolahteen liikennöinyt yhtiö Helmisen Linja siirtyi Paikallislinjojen omistukseen ja sitä tietä Espoon Autolle. Lisäksi listalta löytyy nimet Pinnioja & Mattila, jotka liikennöivät Juhanilan ja Lillhemtin suuntaan. Heidän yhtiönsä esiintyi pitkään nimellä Juhanilan Linja, jonka Espoon Auto myöhemmin osti.

Etelä-Espoon suunnalla liikennöineet Pauli Tyllilä, Oiva Laurila ja Veikko Tehiranta ovat kaikki jättäneet pitkän jälkensä espoolaiseen liikenteeseen. Sekä Laurila että Tehiranta voidaan kytkeä Helsinki-Maaseutu-Liikenne Oy:öön, sittemmin Suomen Turistiautoon. Pauli Tyllilä liikennöi pitkään P. Tyllilän Linjan nimellä kunnes sulautui Pohjolan Liikenteeseen.

Linjamatka Oy:n perusti vuonna 1962 Veikko Myllypakka ja myi yhtiön seuraavana vuonna Allan Silvánille. Silvan liikennöi vuodenvaihteeseen 1980/81 saakka, jolloin yritys myytiin Westendin Linja Oy:lle.

Espoosta tehtiin kauppala vuoden 1963 alussa ja kaupunki 1972. Kasvun vauhti oli kiihtynyt huimaavaksi. Monet liikenteessä alusta lähtien mukana olleet pioneerit olivat tulleet ikään, jolloin halutaan vetäytyä rauhaan ja lepoon. Monista Turuntiellä tutuiksi tulleista liikennöitsijöistä lopettivat mm. Arne Sacklén, joka vakavan sairauden vuoksi myi yhtiönsä Matkustajain Auto Oy:n Someron Linja Oy:lle vuonna 1965. Leppävaaran Liikenne Oy:n toiminta päättyi liikenneluvan peruuttamiseen vuonna 1971. Tauno Kallio, joka oli jatkanut Kaarlo E. Kallion pyöränjäljissä liikennöintiä Kauniaisiin, luopui vuonna 1972 linjoistaan Espoon Auto Oy:n hyväksi.

Åke Wickström, joka oli jatkanut setänsä pilkotun yhtiön yhtä osaa omissa nimissään vuodesta 1954, loi menestyvän ja hyvin toimeen tulevan yhtiön.

Kasvulla on usein myös sivuvaikutuksensa. Espoon tapauksessa yksi niistä oli asutuksen painopisteiden epätasainen jakautuminen. Tämä aiheutti liikennöitsijän kannalta sen, että osa linjoista, varsinkin harvaan asutun Pohjois-Espoon vuorot, kävi kannattamattomiksi tai niitä ylläpidettiin paremmin kannattavien linjojen tuotolla. Vuodesta 1969 lähtien Åke Wickström oli neuvotellut kaupungin kanssa tukitoimista pääsemättä kuitenkaan tulokseen. Vuonna 1974 yhtiö uhkasi suurilla vuorojen supistuksilla, jos mitään ei tuen suhteen tapahdu. Samalla Wickström ilmoitti halukkuudestaan myydä bussit ja linjat kaupungille. Syyt olivat samat kuin monella aikalaisella, eläkeiän lähestyminen, liikennöinnin epävarmuus ja liikkeen jatkajan puuttuminen perheestä. Paikallislinjat Oy, joka oli edellisvuotena siirtynyt Espoon kaupungin omistukseen, osti yhtiön vuonna 1979.

1970-luvulla ajan henki suosi voimakkaasti kunnallista joukkoliikennettä. Kun kaupunki hankki omistukseensa Paikallislinjat Oy:n, aloitti se itse asiassa kauden, jonka jälkeen joukkoliikenteen uranuurtajat hävisivät kokonaan markkinoilta. Pieniä perheyrityksiä oli jo aikaisemminkin niputettu suuremmiksi kokonaisuuksiksi, ja ne olivat jo hyvän aikaa olleet monenlaisissa vaikeuksissa, mutta tästä eteenpäin ei mikään ollut ennallaan. 1980-luvulla kaupunki vahvisti tätä kehitystä hankkimalla omistukseensa 1986 Espoon Auto Oy:n. Melkoinen osa paikallisliikenteestä oli jo kunnan omistuksessa ja hallinnassa.

16.6.1970 pidettiin pääkaupunkiseudun yhteistyötoimikunnan perustava kokous. Tästä toimikunnasta kehkeytyi vuosien mittaan mahtava organisaatio YTV (Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta), joka alkoi huolehtia monista yhteiskunnallisista peruspalveluista pääkaupunkiseudun kuntien laajamittaisena yhteistyönä. Ajan mittaan syntyi myös Seutuliikenne, jonka kakku paisui niin mahtavaksi, että sitä kannatti tulla jakamaan kauempaakin. Ruotsin valtiollinen bussijätti Swebus oli vuonna 1994 rantautunut Suomeen ostamalla espoolaisen TransBussin. Vuonna 1995 Espoon kaupunki myi Espoon Auton Swebusille. Perustettiin Suomen emoyhtiö Oy Swebus Finland Ab, jonka aputoiminiminä TransBus ja Espoon Auto toimivat. Seuraava ostaja tuli vielä kauempaa. Vuonna 1996 Swebus pantiin myyntiin ja sen osti brittiläinen Stagecoach, joka niputti kaikki toiminnat yhteisen nimen, Oy Stagecoach Finland Ab, alle.

Linja-autoliikenne on äärimmäisen kilpailtu ala tänäkin päivänä ja yksityisautoilun lisääntymisen ja sen edellytyksien helpottamisen rinnalla on joukkoliikenteen kehittäminen kärsinyt voimakkaista näkemyseroista eikä sen tulevaisuuden ennustaminen ole helppoa. Jo vuonna 1971 Kai R. Lehtonen totesi: ”Helsingistä pääsee Tapiolaan mukavasti Jorvaksen moottoritietä pitkin. Helsingin metro tulee aikanaan ulottumaan Tapiolaankin, mutta toistaiseksi liikenne pääkaupunkiseudun ja puutarhakaupungin välillä tapahtuu autoilla.” On vaikea uskoa, että porvoolainen Erik Wickström 1920-luvulla aloitellessaan linjaliikennettä Helsingistä Espooseen, olisi voinut edes kuvitella, että hänen yrityksensä joskus historiansa toisessa päässä lihottaisi englantilaisomistajan kukkaroa.

Tämä juttu on lyhennelmä Espoon perinneseuran sivuilla Linja-automuistoja vuosina 2020-2021 julkaistuista bussitarinoista, jotka ovat edelleen luettavissa täyspitkinä versioina.

Lähteet:
(Julkaistu Espoon Automuseo 25 vuotta -julkaisussa 2004)

• Lahti, Matti J.: Espoo – maalaispitäjästä suurkauppalaksi, Pieksämäki 1975
• Lehtonen, Kai R.: Tapiola kesät talvet – Tapiola Summer and Winter, Porvoo 1977.
• Kutter 50, 1929-79, puoli vuosisataa suomalaista autokoriteollisuutta, Uusikaupunki 1979.
• Kurkinen, Jari: Suomen autokoriteollisuuden historia, Jyväskylä 2001.
• Osakeyhtiö, josta tuli kaupunki – Kauniainen 80 vuotta, [Kauniainen 1986]
• Suomen Linja-autohistoriallisen Seuran jäsenlehti Hetku: numerot 2/1990, 1/1995, 2/1995, 3/1998,
  4/1999, 4/2001 ja 2/2003, Kirjoittajat Kimmo Nylander ja Hannu Kivilä.
• Viitaniemi, Matti – Mäkelä, Aarne: Suomen linja-autoliikenteen historia, Jyväskylä 1978.