Täytin 15 vuotta 23/6 1951. Silloisen työlainsäädännön mukaan saatoin mennä tehtaaseen työhön. Yleinen tapa, mielipide ja asenne suosivat lasten työssä käymistä. Syksyllä koulun jälleen alettua luokkatovereiden ensimmäisiä kysymyksiä oli ”missä olit duunissa kesällä?”

Miten työpaikka löydettiin? Suomi eli suurta nousukautta. Työtä oli tarjolla kelle vain ja mitä vain. Yksinkertaisinta oli mennä johonkin yleensä jotakin konkreettista valmistavaan yritykseen ja kysyä. Asioita ei ollut tehty kovin monimutkaisiksi ja byrokraattisiksi. Sinnikäs kysyjä aina löysi jonkun, joka pystyi asiallisesti vastaamaan ja ohjaamaan. Joskus saattoi olla myös vanhemmista apua. Tyttöjen työnsaanti oli ehkä hieman vaikeampaa Valmistavan teollisuuden työpaikkoihin eivät 15-vuotiaat neitoset olleet kovin innostuneita menemään. Pikkuhommia kuitenkin löytyi kaupan ja toimistotyön puolelta ”tsuppareina ” lähettityttöinä.

Teollisia yrityksiä ei Espoossa ollut monia.

Kesätöihin vuonna 1951

Ensimmäinen työpaikkani ei ollut Espoossa. Olin kovasti kiinnostunut elektroniikasta, ja rakentelin radioita ja äänilevyjen kuunteluun sopivia vahvistimia. Halusin oppia radioista lisää. Lähin teollinen alan yritys oli Helvar Oy Pitäjänmäellä. Siis kuitenkin melkein Espoossa. Yrityksen henkilöstöpäällikkönä oli tuttu mies. Hän oli aikaisemmin toiminut Viherlaakson Yhteiskoulussa voimistelunopettajana. Enää en muista, käytinkö tätä sattumaa hyväkseni, mutta siellä aloitin heti, kun syntymäpäivä 23/6 eli Juhannus oli vietetty.

Teollisuustyöt sisältävät kenties vieläkin paljon tehtäviä, joihin ei tarvita mitään opiskelua tai harjoittelua. Työsuhdetta solmittaessa ei minulta mitään kysytty, paitsi varmistettiin iän riittävyys. Mitään kirjallista paperia en muistaakseni saanut. Ensimmäinen tehtäväni oli porata loistevalaisimen kuristimiin (n. puolen kilon rauta, jossa oli kuparikäämi) kytkinrimalle kierrereiät. Poraus tapahtui käsikäyttöisellä penkkiporakoneella, jossa tietysti poran pyörityksen hoiti sähkömoottori.

Turvallisuustekijöistä kukaan ei maininnut sanallakaan. Silloisen työlain mukaan alaikäisen työaika ei olisi saanut ylittää kuutta ja puolta tuntia päivässä, mutta työnantaja rikkoi lakia minun hyödykseni, eli porailin kuristimia koko kahdeksan tunnin työajan. Ilmeisesti suoriuduin työstä hyvin, koska seuraava kohde oli sähkömoottorin suojakytkimiin liittyvät työt. Se työ olikin jo paljon vaativampaa. Suojakytkin on melko monimutkainen moottoriin tarvittava laite. Siinä on käämejä, koskettimia ja jousia kaikille kolmelle sähkövaiheelle. Kaikkien säätäminen moitteettomaan toimintaan edellytti paitsi toiminnan ymmärtämistä myös näppäryyttä säätöruuvien ja jousien voiman muunteluun.

Tehtaan työväki oli aika tasapuolisesti miehiä ja naisia. Tuskin monellakaan oli mitään koulutusta, ja vaihetöissä toimi yleensä sääntö ”kerran näytetty, jo osataan”. Olihan tehtaalla tietysti ammattiväkeä, eikä esim. työstökoneiden käyttöön voinut noin vain hypätä. Osaaminen vaati monivuotista perehtymistä.

Työtoverit olivat mukavia. Olin silloin osastolla ainoa nuori ihminen, siis oikeastaan lapsi. Minua kohdeltiin hyvin. En kokenut mitään kiusoittelua ”tyttöasioista”, ja mahdollisiin työvirheisiini suhtauduttiin asiallisesti. Työnjohtajasta ei ole jäänyt mitään mielikuvaa, joten hän on kaiketi käyttäytynyt asiallisesti. Tehtaan johtoa ei osastoilla suuremmin näkynyt. Mitään liiketoimintaa liittyviä tietoja ei koskaan ainakaan minun korviini kuulunut, enkä niitä ymmärtänyt kaivatakaan. Suomi oli poliittisesti vielä kovin jakaantunut, mutta ilmeisesti vasemmistohenkiset aktiivit eivät tuhlanneet voimiaan johonkin lapsen asteiseen kesäapulaiseen, koska mieleen ei ole jäänyt mitään vaikuttamisyritystä.

Koska oltiin radiotehtaassa töissä, saatiin kuulla musiikkia tietyn ajan päivän mittaan. Se tuntuikin kovin virkistävältä. Tutuiksi tulivat kesän -51 kuullut iskelmät. ”Rovaniemen markkinoita” kuultiin kyllästymiseen saakka. Hienoilta kuulostivat Les Paulin kitarasoolot, ja Olavi Virtaan ei kyllästytty. Ruokatunnilla aterian hotkimisen jälkeen katsottiin, kuinka varttuneemmat pelasivat lentopalloa, joka oli kovin suosittu urheilulaji siihen aikaan.

Palkka maksettiin ilmeisesti sovitun työehtosopimuksen mukaa, joka minulle merkitsi 27 markkaa tunnissa. En osannut määritellä, oliko se paljon vai vähän. Nuo elämän ensimmäiset ruskeassa kuoressa käteen tulleet setelit tuntuivat todella hienoilta.

Työmatka tehtiin polkupyörällä. Kotoani Helvarin tehtaalle oli n. 10 km. Kauniilla ilmalla se oli helppo matka, mutta joskus sateella hieman hankalampi. Kotikulmieni pojista kolme oli työssä Helvarin vieressä sijainneessa Kulmala Oy:n tehtaassa, joten työmatkalla oli aina seuraa.

Pitäjänmäellä oli useita teollisuuslaitoksia, joissa espoolaiset pojat kesälomiensa aikana työskentelivät. Huomattavin oli tietysti Strömberg Oy, ”Romppainen”, nykyinen ABB. Työaika kaikissa tehtaissa oli aina kaikilla sama. Työ oli fyysistä, vaikkakaan ei mitenkään raskasta. Liikuntaa tuli vielä tuon pyörämatkan ansiosta. Muistan elävästi, kuinka silloin tällöin kotiin saavuttuani ja lukiessani päivän sanomalehtiä saatoin kesken kaiken nukahtaa nojatuoliin.

Tehtaalla oli käytössä kellokortit eli työaika piti leimata kellokortilla saavuttaessa ja lähdettäessä. Lähtöön kuului vielä eräs toiminto. Oli painettava punaista nappulaa, jolloin siihen liitetyn lampun syttyessä joutui tarkastukseen. Tällä haluttiin ehkäistä mahdolliset näpistykset tehtaan työkaluista ja elektronisista komponenteista yms. Tarkastuksen sanottiin olevan summittaista, ja se koski ehkä keskimäärin yhtä henkilöä viikossa. Se, oliko se summittainen, ei koskaan tullut selvitetyksi. Itse jouduin tarkastukseen kerran. Portinvartijalle nousi pahaa ennustava ilme, kun hän veti taskustani kuulokkeet. Olin rakentanut mukana kannettavan radion, jolla saatoin kuunnella radiolähetystä kytkemällä kuulokkeen mihin tahansa antennina toimivaan, esim. piikkilanka-aitaan tai teräksiseen puhelintolppaan. Tilanne tietysti selvisi, koska vartijakin huomasi, että sellaiset kuulokkeet eivät kuuluneet tehtaan valikoimiin, vaan olivat minun omani.

Kaiken kaikkiaan ensimmäisestä kokemuksestani suomalaisen teollisuuden palveluksessa jäi mukavat muistot. Olen varma, että nuo kokemukset auttoivat minua myöhemmässä elämässäni, kun toimin itse esimiehenä teollisuudessa. Jos on tullut reilusti kohdelluksi alaisena, sitä ainakin yrittää esimiehenä toimia samoin.

Kesä 1952

Nyt oltiinkin jo espoolaisen yrityksen Valtion Sähköpajan palkkalistoilla. Innostukseni sähköön ei siis ollut laantunut. Puolustusministeriö perusti yrityksen armeijan radioviestintälaitteiden valmistusta ja huoltoa varten 1945, ja toimitilat rakennettiin Espoon Mäkkylään. Toiminta jatkui 1962 alkaen Televa-nimisenä. Se, miten päädyin tähän työpaikkaan, ei ole jäänyt muistiin, mutta edelleen oli käytäntönä, että yritykset ottivat mielellään palvelukseensa koululaisia. Nyt oli kavereitakin enemmän, Lippajärveltä kaksi ja Laaksolahdesta myös koulukavereita muutamia. Koulutyttöjä ei näkynyt edes konttorihommissa tai lähetteinä. Polkupyörä oli edelleen työmatkoihin käytetty kulkuneuvo. Myös lauantai oli työpäivä, mutta vain klo 13 asti.

Valtion Sähköpajalla Mäkkylässä tehtiin muitakin tuotteita kuin sähköön liittyviä. Minun tehtäviini kuului lähes koko kesän postilaitoksen kassalippaiden kokoonpano. Lippaat tehtiin ohuesta sinkkipellistä. Pikkuosaset valmistettiin puristintyökaluilla, ja osat koottiin yhteen juottamalla tinaseoksella. Juottaminen tehtiin aivan tavallisella peltisepän sähkökolvilla. Juottaminen oli minulle jo kovin tuttua työtä ennestään, koska radion rakenteluharrastuksessa sitä oli tullut opeteltua.

Tehtaan johtaja DI Kyösti Viljakainen, ”Kössi”, oli tuttu ilmestys tehtaalla. Joka ainut päivä hän teki kierroksen eri työpaikoilla, ja vaihtoi muutaman yleensä kannustavan sanan. Mieleeni on jäänyt hänen lausahduksistaan hieman toisenlainenkin sävy, vaikka positiiviseksi hän senkin tokaisun varmaan oli tarkoittanut. Hän oli pysähtynyt katsomaan, miten kohdallani juottaminen sujuu. ”Mitenkäs se työ menee?”, hän kysyi. ”No tässähän näitä rapataan”, vastasin. Kössi korotti hieman ääntään ja sanoi: ”Kuulepas nuori mies, juottaminen on hieno metallurginen liittämisprosessi, se ei ole mitään rappaamista”. Taisi siinä vähän puna nousta poskipäihin, niin on mieleen jäänyt.

Ilmeisesti tehtaalla valmistettiin varsin kehittyneitä puhelinkeskuksia ja tehtiin yrityksiä tutkalaitteiden valmistamiseksi. Oma osallistumiseni hienompiin sähkötöihin jäi tältä kesältä varsin pieneksi.

Työyhteisön ilmapiiri ja vanhempien työtovereiden suhtautuminen ”kesähessuun” oli vähintään yhtä hyvä kuin edellisen kesän aikana.

Luokkatovereiden kesäpaikoista mainittakoon Kauklahden Lasitehdas ja sähkölaitteita valmistava Slev Oy, jonka toimipaikka oli myös Kauklahdessa.

Omat kesätyöpaikkani olivatkin kahtena seuraavana kesänä Hietalahden telakalla Helsingissä. Espoosta löytyi vielä kesähommia vuonna 1955, kun olin rakennuksella viimeistelemässä Pakankylän kansakoulua. Aina ohiajaessa muistan mahdollisille mukanaolijoille kertoa, että olen kantanut kaikki tiilet koulun katolle.

Rakennustyöt olivat yleensä suosittuja poikien kesätöinä. Rakennuksilla on aina sekalaisia töitä, kuten tavaroiden kuljetusta, siirtelyä ja siivousta, joihin ei vaadittu mitään ammattitaitoa. Rakennustöiden työturvallisuusmääräykset olivat nykypäivään verrattuna kovin vaatimattomat. Ei ollut suojalaseja, ei kypäriä, ei turvajalkineita eikä huomiovärihaalareita. Nuorten luontainen ketteryys ja huomiokyky pelastivat usein pahemmilta vahingoilta.

Minulla ei ole valitettavasti tietoa, miten koululaiset nykyisin viettävät kesälomansa. Monet säännökset pyrkivät suojelemaan nuorta. Korostetaan turvallisuutta, ja työsuojelumääräykset ovat aivan toisella tasolla kuin 70 vuotta sitten. Sen aikaisia työolosuhteita ei nykyisin voisi ajatellakaan. Aivan varmasti on nuorille hyvin sopivien työmahdollisuuksien määrä tehdastöissä kaventunut. Me nyt varttuneet emme kuitenkaan mitenkään kauhistele tai pahoittele kesätöitämme. Ne antoivat erinomaisen tuntuman ja tutustumismahdollisuuden yhteiskunnan toimintaan. Työt antoivat nopeasti onnistumisen tunteen, kun oli saanut jotakin konkreettista aikaiseksi, ja se vielä palkittiin. Olivat ne mukavia kesiä.