Aapo Kirvesniemi

Espoon nykyisille kaupunginosille, Lippajärvi, Järvenperä, Laaksolahti, alkoi kiinteää omakotiasutusta kehittyä 30-luvun alkupuolesta lähtien. Aikaisempi asutus oli nojautunut alueen kartanoiden tarvitseman työväen asuttamiseen. Heidän päivittäiset ruokatarpeensa tulivat pääasiallisesti hoidetuksi kartanoiden omasta tuotannosta. Helsingin läheisyys mahdollisti muiden tarpeiden hoitumisen kaupunkimatkoilla.

Olen muuttanut vanhempieni kanssa Lippajärven Heiniemeen 1938. Tässä kirjoituksessa kerron muistikuviani lapsuuteni ja nuoruuteni ajoilta. Esitys on todellakin koottu muistikuvista ja olen kovin kiitollinen, jos niihin tulee oikaisuja ja koko Espoon perinneseura suurine lukijamäärineen olisi todella kiitollinen, jos vielä löytyisi lisäyksiä.

Huvila-asutuksen myötä syntyi alueille pienehköjä kauppoja, yksityisinä yrityksinä ja varsin pian myös Elanto silloin johtavana osuustoimintaliikkeenä näki liikemahdollisuuden kesäasukkaiden palvelemisessa. Kylien kesäasukkaiden kokoontumispaikkoina ja virkistystuotteiden, pilsnerin, limonadin ja jäätelön ostopaikkoina toimivat kioskit. Kioskien etuna oli aukioloaika eli ne toimivat myöhään iltaisin ja lauantaisin ja sunnuntaisen, jolloin muut kaupat olivat suljettuina. Kioskit olivat nuorison kokoontumispaikkoja, joissa lisähoukutteina oli usein tikanheittopaikka tai biljardia muistuttava korona pelipöytä. Varttuneemmille, fyysisesti vahvemman sukupuolen edustajille saattoi kioskista myytävä pilsneri olla sunnuntaiaamuna hyvin kaupaksi menevä artikkeli. Kioskit myivät myös tupakkaa. Yllätysvieraita varten löytyi kahvipaketti ja keksilajitelmia.

Tuotteet kaupoissa ennen 1950 lukua

Kauppojen valikoimat nykytasoon verrattuna olivat kovin vähäiset. Jos esim. maitotuotteita oli, myytiin ne tonkasta mittakauhalla nostettuna ostajan omaan maitokannuun. Maito, kuorittu maito eli kurri, josta siis kerma oli poistettu ja piimä olivat vaihtoehdot. Voi myytiin veitsellä leikaten isosta useita kiloja painavasta palasta. Juustoja oli joitakin lajeja, joista isoreikäinen emmental oli yleisin. Se myös leikattiin aina suuremmasta kiekosta, pienpakkauksia ei ollut. Valittu pienempi pala käärittiin voipaperiin, punnittiin ja käärittiin vielä päällyspaperiin. Mitään suolaisuusvaihtoehtoja ei ollut, ja voi oli todella suolaista paremman säilyvyyden takaamiseksi. Kerma myytiin myös omaan astiaan. Maitoa ei ollut käsitelty, joten kerma nousi luonnostaan pintaan ja mahdollisti herkullisen viilin valmistamisen kotona. Jugurttia, rahkaa ja raejuustoa ei tunnettu.

Lihatuotteet olivat pikkukaupoissa harvinaisia. Jäähdytyslaitteita ei niissä vielä kolmekymmentäluvulla ollut, joten ainoita lihajalostustuotteita olivat säilykkeet ja kestomakkarat. Kuvaava esimerkki tulee isäni kertomana. Kun taloamme rakennettiin 1938 kevättalvella, rakennusmiehille ostettiin lounasruoat paikallisesta puodista. Koska makkarat eivät kokemuksen mukaan aina olleet aivan tuoreita, isäni oli ostanut kaikki kaupan makkaravarastot kerralla tyhjiksi. Hän laski, että kauppiaan on nyt pakko ostaa uudet lajitelmat, joten seuraavalla ostoskerralla on ainakin suurempi todennäköisuus, että tavara olisi tuoretta.

Kalan suhteen tilanne oli kotikulmieni kaupoissa lapsuuteni aikoihin vielä heikompi. Säilykkeitä toki oli, mutta muu kalan tarjonta rajoittui suolasilleihin. Vartuin jo aivan nuorukaiseksi ennen kuin silli alkoi maistua, niin etovan vaikutuksen haiseva sillitynnyri paikallisen Elannon tiskin takana oli kehittänyt. Silakkaa oli kuitenkin melko usein tiskillä ja keväisin kotitarvekalastajien haukisaaliista riitti aina jokunen kauppaankin. Nykyisin eniten käytetty kala on ns. norjan lohi. Lapsuudessani suurin kesän herkku oli graavisuolattu lohi, jota Helsingin kauppatorilta ostettiin muutama sata grammaa juhannuksen juhlapöytään.

Viljatuotteiden, leivän, jauhojen ja leivonnaisten suhteen tilanne oli varsin hyvä. Pilaantumisvaaraa ei joissakin tuotteissa, kuten näkkileivässä ollut lainkaan. Espoon alan ikoni, Halmeen Leipomo toimitti jo silloin laatutavaraa. Pullaa oli ja jotkut leivostuotteet, kuten pinkinvärinen, suorakulmainen, sokerikuorrutettu Elannon aleksanterinleivos on jäänyt lapsuusajan nautinnoista mieleen.

Vihanneksia ja juureksia tuli kauppoihin niiden valmistumis- ja kypsymisaikojen mukaan. Talvella ei ollut mitään siitä vehreydestä mikä nykyisin kohtaa ostajan. Ainuttakaan tuoretta mausteyrttiä ei talvella näkynyt ja hedelmistäkin ainoastaan omenia oli syksyisin, mutta ei enää keskitalvella. Vihanneksia edusti oikeastaan yksi ainoa tuote – suolakurkku. Kotimaisia marjoja ei kaupoissa myyty, oletettiin ja niin myös tapahtui, eli hän, joka halusi mustikoita, menköön itse poimimaan. Sipuli, hyvin kuivattuna säilyvä, sisältyi kauppojen valikoimaan.

Vaikka tarkastelun alaisella kotiseutuni alueella ei enää suuria kartanoita maanviljelystiloina ollutkaan, oli kuitenkin puutarhaviljelyä. Wilnäsin kartano, oli vuorineuvos Riislan omistuksessa oleva viljelystila, jolla oli myös pienimuotoista vihannes ja juurikasviljelyä. Puutarhaviljelijä Hallgren ei vielä silloin sotien aikaan ollut erikoistunut kukka-alalle, vaan kasvatti myytäväksi erikoisesti kukkakaalia. Espoon sähkön muuntajanhoitaja Holmström viljeli myös monia puutarhatuotteita, joita riitti oman tarpeen lisäksi myytäväksi. Juureksia edustivat perunat, porkkanat, punajuuret ja lihakeittoon tarvittava selleri. Sipuli oli myös yleinen tuote. Perunoissa ei ollut mitään lajien erotus tarvetta, ei ollut sikliä, ei puikulaa, oli vain peruna.
Sota-aikaan olivat useimmat elintarvikkeet tiukasti säännösteltyjä, eli ne olivat kortilla. Kortti oli paperinen yleensä A-5:n kokoinen arkki. Arkissa oli omistajan nimi ja pienet irti leikattavat lipukkeet. Kaikkien myyjättärien kaulassa roikkui pienet tylppäteräiset sakset, jolla lipukkeet leikattiin ennen tuotteen luovuttamista.

Tarkasteluni pidättyy kohteisiin, joita perheemme käytti, joitakin lähes jokapäiväisesti. Kauppamatkat tehtiin yleensä jalkaisin, poikkeustapauksessa polkupyörällä. Autoa meillä ei ollut. Esitykseni on muistelu eikä se pyri historialliseen tarkkuuteen eikä voi sitä ollakaan. Olen pyrkinyt kertomaan ensisijaisesti omaan kokemukseeni liittyvistä kohteista suunnilleen 1960 luvulle saakka. Myöhemmät havainnot pidättyvät lähinnä vain mainintaan. Jotkut kuvaukset olen kuullut vanhemmiltani. Kaikki tarkennukset korjaukset ja lisäykset ovat tervetulleita ja otetaan huomioon.

Petterssonin kauppa

Kun vanhempani ja minä muutimme Helsingin keskikaupungilta Lippajärven Heiniemeen vappuna 1938, seudun lähin ja ainoa kauppa oli neiti Dagmar Petterssonin (s.1889) puoti. Siis se, josta isäni oli jo talomme rakennusaika ostanut makkaravaraston. Kaupparakennus sijaitsee edelleen, nyt yksityisasuntona Träskändan Puistokadun alussa mäen päällä. Kauppaa pitänyt neiti Dagmar Pettersson oli Nedre Röösin Vanhassakylässä olevaa tilaa viljelleen Svante Petterssonin sisko. Kauppa oli koulumatkan varrella ja useasti tuli siellä piipahdettua. Jo ulkoseinältä on piirtynyt muistikuva. Seinällä oli komea emalitekniikalla tehty mainoskyltti, jossa oli pesuaine kanisteri kuvattuna. Ainoa sana siinä oli ”PERSIL”. Jostakin, tosin helposti ymmärrettävästä syystä tämä sana oli sen aikaiseen säädylliseen kielenkäyttöön tottuneesta alakoululaisesta kovin huvittava.

Toinen erikoisuus, pienessä kauppatilassa oli iso nahkasohva. Se oli saattanut olla aikaisemmin auton istuin, sillä pehmusteen alla oli teräsjouset, jotka istuuduttaessa päästivät todella äänekkään räminän. Neiti Pettersson asui kaupan takahuoneessa, joten hänelle sohvan räminä oli merkki, että kaupassa oli asiakas. Asiakkaat tiesivät myös tämän systeemin, ja jos palvelua ei alkanut kuulua, oli parasta rymähtää sohvalle. Merkkiääneen luottaminen koitui kyllä pari kertaa vahingoksi, sillä myymälävarkaat tyhjensivät puodin Tiesivät varmaan, että houkuttelevalle sohvalle ei pidä asettua.

Neiti Petterssonin äidinkieli oli ruotsi, mutta hän puhui kyllä oikein hyvää suomea. Joskus hieman piti miettiä, kumpaa tarkoitettiin, kun jotain kysyttäessä vastaus oli ” ei—on ”.

Lapsia palveltiin ystävällisesti, vaikka ostokset olivatkin kovin vaatimattomia. Neiti Petterssonin ystävällinen olemus ja hersyvä nauru ovat lapsuuteni mukavia muistoja. Makeisia ei ollut, mutta eräs keksintö korvasi puutteen, -porkkana murut. Porkkana on sokeripitoinen juures ja kuivaus vielä tiivistää makeuden. Väri on herkullisen punertava ja tuote myytiin pussissa, jonka painoasu oli myös herkullisuutta korostava. Virvoitusjuomia oli joitakin lajeja. Pullot säilytettiin viileässä kellarissa lähellä olevassa toisessa rakennuksessa.

Kaupassa oli myös muita tuotteita kuin elintarvikkeita. Pesuaineita oli, kuten ulkoseinän mainoksessa luvattiin. Muistaakseni joitakin paperitarvikkeita kyniä, vesivärejä, vihkoja yms. joita koululaiset saattoivat tarvita.

Lindroosin kauppa

Kauppa oli tien vieressä tontilla, jossa Bembölestä tuleva nykyinen Kuninkaantie kohtaa Träskändan puistoalueen. Kauppa ei ollut suuri. Suuri ei ole voinut olla sen asiakaskuntakaan. Kävely tai pyörämatkan päässä taloja, joista siellä olisi voinut käydä, oli vain muutamia. Ensimmäiset omat muistot kaupasta alkavat vuodelta 1943. Koulumatkalla sinne silloin tällöin pistäydyttiin. Vanhempani tuskin kävivät kaupassa koskaan. Kauppias palveli perhettämme toisella tavalla – hän oli teurastaja. Sota-aikana yleensä vakituiset omakotiasukkaat pitivät kotieläimiä, siis possuja ja lampaita, jotka saivat hyvän huolenpidon, mutta lyhyen elämän. Teurastaja teurasti kaikki possumme ja lampaamme. Possuja oli ainakin kaikkina sotakesinä, siis 4 kertaa ja lampaita luultavasti samoin, paitsi että possuja oli vain yksi kesässä mutta lampaita oli aina kaksi.

Me lapset, siskoni ja minä suhtauduimme teurastamiseen hyvin asiallisesti, ja seurasimme toimitusta aina pistoolin laukaisusta ruhon paloitteluun asti. Ymmärsimme että eläimet olivat meillä nimenomaan sen tähden, että lopuksi söisimme ne. Possuilla oli nimi, aina sama Ville Nasunen, lampailla ei ollut nimiä. Teurastaja piti meille hyvin konkreettisia biologian luentoja kertoessaan sisäelimistä. Eräs mieliinpainuvin muistikuva oli, kun lampaan kohdusta löytyi jo pitkälle kehittynyt karitsan sikiö.

Lindrooseilla oli omina kotieläiminään vuohia. Ne laidunsivat vapaana Träskändan puistossa, ja koulumatkalla ne olivat hieman pelottavia. Pukilla oli huiman pitkät terävät sarvet. Pienelle lapselle vuohi on iso eläin.
Tarkkaa muistikuvaa kaupan tuotevalikoimasta ei ole. Lapsen ostos yleensä oli makeisia, mutta harvoin oli muuta tarjolla kuin lakritsa pötky.

Elannon myymäläauto

Väinö Tannerin johtama Elanto aloitti ensimmäisenä Suomessa kaupanteon myymäläautoilla. Hän joutui tästä oikeuteen, koska autosta kauppaaminen oli muka lain vastaista. Kulkukauppa oli rajoitettua toimintaa ja myymäläautosta kaupustelu rinnastettiin kulkukaupaksi ja se ei tässä muodossa täyttänyt lain säännöksiä. Tanner kuitenkin voitti oikeusjutun ja niin Elannon myymäläautot ilmestyivät Espoon maisemiin.

Auton pysähdyspaikka oli varsin lähellä kotiani, Heiniemen kylätien päässä, suunnilleen paikassa, missä nyt on Pekan Pikapainon rakennus. Auto kävi kesäisin kerran viikossa ja ostajia oli ehkä puolen tunnin pysähdyksen ajaksi. Ajankohta on täytynyt olla 1941 -45 koska Elanto aloitti varmasti jo vuonna 1946 Aurora Karamzinin ajan palvelijattarien asuin talossa, jonka paikalla nyt siis on tuo Pekan Pikapaino. Ennen Elantoa oli talossa asunut karjalainen siirtolaisperhe, jonka pikkupoika myöhemmin varttuneena miehenä palasi samaan taloon myymälänhoitajaksi.

Muistiin on jäänyt eräs juttu, jollaisia oli tapana syntyä milloin mistäkin aiheesta juuri henkilöistä, jotka eivät olleet vakituisia asujia, joiden taustaa ei tunnettu, mutta jotka aina tunnistettiin. He olivat eräänlaisia minijulkkiksia, kuten linja-autonkuljettajat, postinjakajat ja kauppojen myyjät ja myyjättäret.

Myymäläautossa oli siis kuljettaja ja myyjätär. Auto ajoi pitkää päivää ja lepopaikkoja ei ollut. Ei ollut myöskään vessaa. Liikkui juttu, että myyjätär olisi vakavasti sairastunut joutuessaan pidättämään pikku tarvettaan työpäivän aikana. Tästä puhuttiin ja supateltiin muutama viikko. Vahvistusta ei tarinalle koskaan kuultu.

Elanto

Leviää kuin Elanto. Ei päivää ilman elantoa- ja siihen mainoslauseeseen koiranleuat vielä lisäsivät –ei iltaa ilman Vinettoa (suosittu makea hedelmäviini). Elannon voittokulku sodanjälkeisessä Helsingissä ja Espoossa oli todella vauhdikasta. Elannon myymälä Heiniemessä avattin 1946. Alussa myymälä oli peruselintarvikkeita tarjoava. Myymälänhoitaja asui samassa talossa. Pieni perunakellari oli talon alla. Säilynyt valokuva esittää jo hieman muunnettua rakennetta, sillä kaunis veranta talon vasemmalla sivulla on jo muutettu kylmävarastoksi. Lämmityksestä huolehdittiin korkeilla, pellillä päällystetyillä puuta polttavilla uuneilla. Hygienia kaupassa oli varmaan senaikuisten normien mukaisella tasolla. Epäilyksiä tosin herätti talon takana suuri jätekomposti, jossa rotat viettivät omia kekkereitään. Myyjättäriä oli joskus jopa kolme. Myymälä saavutti suuren suosion ja asiakkaita oli joskus jonoksi saakka. Ensimmäisen myymälänhoitajan nimenkin muistan, erään mielleyhtymän johdosta. Myymälänhoitajalla oli moottoripyörä ja näin kun kovassa vauhdissa eräässä mutkassa, takaistuimella poikittain istunut myymälänhoitajan rouva kellahti pois kyydistä. Hän oli rva Hållfast eli suomeksi pidä kiinni!

Kaupoissa oli välillä juhlahetkiä, kun jokin elintarvike vapautui korttisäännöstelystä tai kun jotain kauan kaivattua tavaraa alkoi taas saada. Varttunut väki muistaa aina päivän, jolloin kauppalaiva Herakles toi suuren kahvilastin Suomeen ja se toimitettiin kauppoihin. Makeisten suhteen oli myös samankaltainen tapahtuma, jolloin niukat ja säännöstellyt makeismarkkinat yhtäkkiä vapautuivat.

Paikka oli Elannolle ilmeisesti hyvä, koska laajennus tehtiin 1957. Myymälän tekniikka oli kuitenkin vielä perinteellistä, tiskeineen ja lasihyllyineen, eikä Itsepalvelua ollut.

Elanto-lehti kuvaa kokosivun artikkelissaan uuden rakennuksen piirteitä heinäkuussa 1957, kun rakennustyömaalla oli juuri vietetty harjakaisia.mm. seuraavasti:
”Nyt rakenteilla oleva myymälärakennus, jonka on piirtänyt ins. Eero Manninen Elannon rakennustoimistosta, edustaa aivan uusimuotoista bungalow-tyyppiä, jollaisia Elannolla ei tähän mennessä ole ollut. Rakennuksesta tulee yksikerroksinen 10 X 15 m:n suuruinen elintarvikemyymälä, joka on yhtä huonetta. Yleisötila on yhteinen ja kalusto erottaa varaston myyntitilasta. Leivänmyynti tulee tapahtumaan umpinaisista lasikoista tai lasiovisesta hyllystöstä. Maito taas myydään puolisuljetusti, toisin sanoen maitomittarista. Lihamyyntiin käytetään yksinomaan kylmäpöytiä ja lihajalosteiden myyntiin kylmälaatikoita. Jauhot, ryynit, sokeri ja jne. myydään valmiissa kääreissä. Jokaisesta kylmäpöydästä ja kylmälasikosta koneellinen imu poistaa kaikki mahdolliset hajut.

Eräs alkuaikojen myymälänhoitaja keskittyi enemmän muihin tuotteisiin kuin elintarvikkeisiin, toimittaen kaikenlaisia rakennustarpeita silloin vallinneelle kiihkeälle omakotien rakennustoiminnalle. Tältä ajalta lienee peräisin Elantoa vähemmän mairitteleva sanonta. ”Elannossa tuoretta tavaraa ei ole muuta kuin koivuhalot”.

Elanto toimi myös pankkina. Säästökassa oli virallinen nimi. Pankkitoiminta oli siis rahan vastaanotto ja säästöajalle korko oli 4,5 %. Lainakorkoa en muista, koska en tarvinnut lainaa. Talletusten määrää kuvaavat pienet postimerkkiä muistuttavat merkit, ”papukaijamerkit ”varmaan lisäsivät lasten säästämisinnostusta. Omat säästöni näyttävät otetun pois lokakuussa 1945. Mihin ne käytin ei ole jäänyt mieleen.

Toinen rahaan liittyvä asia oli kuiteista saatava ostohyvitys. Kuitti oli pieni kassakoneen antama lipuke, jossa oli päivämäärä ja ostosten loppusumma. Kuitit säästettiin tarkasti ja vuoden lopussa ne laskettiin. Siinä olikin äidin auttamisessa mukava harjoitella yhteenlaskua. Isällä oli kyllä hieno käsin veivattava Facit-laskukone, mutta se oli liian hieno tällaiseen käyttöön ja laput laskettiin käsin. Ne piti vielä niputtaa tietyn summan suuruiseksi. Kun laskelmien loppusumma ja niputetut laput vietiin kauppaan, saatiin vuoden ostoksista muistaakseni 2% hyvitystä takaisin.

Elanto lopetti liikkeen Heiniemessä 1978. Kiinteistö siirtyi Pekan Pikapaino oy:n haltuun.

Ståltin kauppa

Poliittinen ilmapiiri oli sodanjälkeisinä aikoina kahtiajakautunut. Rajalinjat näkyivät myös päivittäistavara liiketoiminnassa. Kärjistyminen saattoi mennä niin pitkälle, että toisen leirin kauppaan ei menty. Tilanne helpotti yksityisyrittäjä kauppojen perustamista. Asukasmäärät myös kasvoivat nopeasti kotiseutuni alueella. Kesämökki palstalle rakennettiin talviasuttava huvila. Huvilapalstat olivat vielä nykytasoon verrattuna suorastaan halpoja, mutta eipä niillä paljon kunnallistekniikan tuomia mukavuuksia ollut. Lippajärven alueelle palstoitettiin paljon rintamamies palstoja. Asiakkaita kaupoille siis syntyi.

Perustettiin myös Ståltin kauppa. Myymälä oli tavanomainen päivittäistavara kauppa, jossa oli tietysti ruokatavaroiden lisäksi kotitaloudessa tarvittavia tuotteita. Oli valikoima pesu- ja puhdistus ja siivoustarvikkeista. Nuoremmalle väelle oli kioski. Kaupan lopetettua toiminnan siellä toimi urheiluvälinealan yrittäjä.

Ståltin kioski

Kioski vaatii oman lukunsa. Kioski oli koko Lippajärven kaupunginosan nuorison kokoontumispaikka. Kioskilla saattoi tietysti oleskella, vaikka ei olisi koskaan mitään ostanut. Toisten seura oli vetovoima tekijä numero yksi. Seurustelua helpotti pöytä ja tuolit, en muista oliko sadekatosta. Erikoisuus oli korona peli, siis eräänlainen joka pojan biljardi. Tärkeimmät ostokset olivat limonadi, jäätelö, jossa ainoa vaihtoehto oli pyöreä ns. jätskitikku. Tupakan polton harjoittelu alkoi 15 vuoden paikkeilla ja kioskin kulmilla saattoi olla melko varma, että vanhempia ei siellä tavattaisi. Tupakkaa sai kioskista. Alkoholia ei kioskilla sen sijaan käytetty, sen kokeilu yritykset suoritettiin salaa ja myöhäisempänä vuorokaudenaikana.

Wahlstedtin kauppa

Turuntien varressa ollut kauppa perustettiin jo 30-luvulla. Isäntä, kauppias Wahlstedt on hyvin syöpynyt koulupojan mieleen. Tekemäni kauppojen pääartikkeli on jälleen lakritsipötkö. Sillä oli aina sama hinta 5, oli se sitten penniä, markkaa mutta ehkä ei enää euroa. Rahan arvon heiketessä, lakritsapötky kävi laihemmaksi. Kauppaan liittyi monenlaisia tarinoita, joista yleisin lienee viinan salakauppa. Säiliö oli kuulemma yläkerroksessa ja putki kraanoineen jossakin tiskin alla. Tietyllä salamerkillä saattoi luottoasiakkaille herua pirtua. Tämä tarina oli yleinen, mutta sen uskottavuutta heikentää tosiasia, että kieltolaki oli jo kumottu vuosia aikaisemmin. Viinan salakauppaa kuitenkin tietysti oli, Alkon viralliset kaupat olivat kaukana ja valvonta oli joillekin asiakkaille liian tiukka. Toinen tarina liittyi kauppiaan puuttuvaan peukaloon, jonka jokin jauhelihaa ostanut olisi mukamas saanut, koska peukalo oli mennyt onnettomuudessa lihamyllyssä.

Tässä kaupassa vanhempanikin kävivät usein ennen Heiniemen Elannon varsinaisen kaupan avaamista. Kaupan toisessa rakennuksessa oli mankeli. Perheen emäntien elämän eräs peruspilari lienee ollut lakanoiden sileys. Sen toteuttamiseksi piti käsikärryllä kuljettaa tuo melkein kahden kilometrin matka, jotta pestyt lakanat saataisiin mankeliin ja sileiksi. Meille lapsille mankelointiprosessi oli hauska. Lakanat paukutettiin ja venytettiin ennen laskostusta mankeliin meneviksi. Oli jännittävää olla lakanan alla, pauke oli kova ja ilmavirta vielä teki paukkeesta tuntuvamman. Kaikki oli jännittävää, mutta ei vaarallista.

Kaupan lopettaessa toiminnan rakennukseen siirtyi U. Suomalaisen radioliike ja mankelina olleessa rakennuksessa aloitti suureen kuuluisuuteen kohonnut Petas Baari.

Samaan ryhmään kuului 50-luvun loppuaikoina myös kioski, jonka erikoisuus oli minigolfpelipaikka.

Ravintola Siesta

Ravintolaan johtaneen tien portinpylväät ovat vielä pystyssä, vaikkakaan tie ei enää kulje pylväiden välistä. Espoon Perinneseuran perustaja, Juhani Hämeri kertoi pylväistä seuraavan tarinan: Oli kansalaissodan aika, taitava kivimies, joka oli portinpylväät kuvanveistäjä Alpo Sailon:n huvilalle menevän tien alkuun hakannut ja pystyttänyt, oli pidätettynä punaisena vankina. Kuvanveistäjä Sailo piti kivimiestä kunnon kansalaisena ja taitavana ammattimiehenä, joka kenties ymmärtämättömyyttään tai pakotettuna oli yhtynyt punaisten vallankumoukselliseen toimintaan. Hän lähetti armahduspyynnön ja puoltolauseen kivimiehen vapauttamiseksi. Lausunto käsiteltiin tuomiolautakunnassa ja kivimies vapautettiin.

Sama tie johti ravintola Siestaan. Talo oli toiminut kahvilana ja ravintolana 1920-luvusta alkaen. Asiakaskunta lienee tullut lähinnä Kauniaisista, ja osittain jopa Helsingistä. Kauniaisten toinen ravintola Bad Grankulla (nykyisin sotavammaishoitola Kauniala) ja Siesta olivat helsinkiläisille sopivan kaukana olevia juhlimispaikkoja, joissa saattoi olla hieman yksityisemmin.

Isäni kertoi: Alkoi työntäyteisen, palstan raivauksen uuvuttaman mielen ja ruumiin tehdä mieli virkistävää oluttuoppista (v. 1933). Naapurin isäntä Toimi ja hänen karjalan karhukoiransa Nippo, uusi kaulapanta kaulassaan, lähtivät mukaan matkaan. Kävelymatka n. kaksi kilometriä, edelleen kiihdytti janon tuskaa. Saavuttiin Siestan ovelle, -tervetuloa…mutta hetkinen, herra koiran taluttajalla ei ole solmiota. Keskustelua solmion tarpeellisuudesta lienee asiallisesti käyty, mutta sisäänpääsylle sen puuttuminen oli ehdoton este. Sitten Isäni ystävä Toimi keksi loistavan ehdotuksen, jospa Nippo lainaisi hänelle hienoa uutta kaulapantaansa, kävisikö se solmiosta? Ei kelvannut ja niin ystävykset alistuneena sen aikaiseen ehdottomaan tapakulttuurin sääntöihin, palasivat kotiin.

Lippajärveläiset kulkivat Siestaan joskus myös veneellä. Siestahan oli Lippajärven rannan läheisyydessä, tosin matkaa vaikeutti korkea mäki, jolle oli kiivettävä.
Oma käyntini Siestan ravintolassa lienee ollut 1955 keväällä. Ylioppilaskirjoitukset olivat päättyneet ja tulokset tiedossa, joten syytä pieneen juhlintaan oli. Osa meistä saattoi olla alle 18 vuotisia, mikä ikä tuolloin vaadittiin oluen nauttimiseen. Mitään ei kuitenkaan kysytty ja juhlinta sujui sopuisasti ja hillitysti. Rakennuksessa oli kaksi tarjoilu tilaa, ja me istuimme pääsalin terassin alla olevassa olutkellarissa.

Tämä käynti on jäänyt ensimmäiseksi ja viimeiseksi ravintola Siestassa. Ravintola toiminta loppui joskus 1960 tienoilla.

Puutarhuri Holmström

Hän ei ollut puutarhuri, hän oli sähkömuuntajan hoitaja. Espoo sähköistyi vauhdilla jo 30-luvulla. Muuntaja rakennettiin 1938 ja Lippajärvi ja Järvenperä saivat sähköä. Muuntajan hoitaminen ei varmaan ollut fyysisesti rasittavaa, eikä siinä tuskin henkisestikään rasittunut. Muuntajanhoitaja asui suurelle tontille rakennetussa, sen aikaisten normien mukaan rakennetussa talossa, joka edelleen (2023) on pystyssä. Hänellä oli aikaa hoitaa peltohommia. Tontilla viljeltiin juureksia, mausteyrttejä, perunoita, herneitä siis niitä tavallisimpia kesäherkuiksi laskettavia tuotteita.

Holmström oli mukava mies, lapsenkin oli helppo käydä hänen luonaan ostoksilla. Kaupanpäälle tarjottiin omena tai tuokkonen mansikoita. Hieman välillä pelotti pihalla virnuileva isompi tyttö, Holmströmin toinen tytär oli pahasti kehitysvammainen, mutta mitään hankalaa kellekään hän ei tehnyt, kuitenkin käyttäytyminen oli jotenkin lapsen silmille outoa. Holmströmin pihalla oli suuret vesisäiliöt, joissa ostetut, perunat, porkkanat ja muut juurekset aina huolellisesti pestiin. Joskus kaupat keskeytyivät, kun kovaääninen pirinä kuului. Puhelimen soitto oli yhdistetty kovaääniseen, joten soitto kuului kaukaisimpaankin pellonkulmaan, jos muuntajan toimintaa piti jotenkin puuttua. Myös kalastus Pitkäjärvessä kuului muuntajanhoitajan harrastuksiin.

Puutarhan hoito osaavissa käsissä johti helposti tuotemäärään, joka ylitti oman tarpeen. Oli varmaan mukava tehdä toiminnasta pientä tienistiä. Mitään sääntöjä tai kontrollia ei ollut. Ei ollut liikevaihtoveroa eikä kirjanpitoa, saavutetun voiton verottamisesta puhumattakaan. Toisaalta pikku puutarhoinnin tuototkaan eivät kesän aikana voineet kovin suureksi kasvaa, mutta yrittämistä se oli.

Metsästäjä

Rahan hankkiminen materialististen tarpeiden tyydyttämisen välineeksi on kai yrittämistä. Tämän kappaleen otsikko- metsästäjä- tuntuu jo hieman oudolta. Ei hänkään, Eino Vartiainen, kokopäiväinen metsästäjä ollut, mutta hän otti lomaa varsinaisesta ammatistaan, joka oli kuorma-auton kuljettaja, metsästääkseen. Hän metsästi piisameita. Kotijärvemme Pitkäjärvi oli piisamien elin reviiriä 40-50-luvuilla. Piisameita oli runsaasti, yhdellä silmäyksellä piisamin kekopesiä oli kymmeniä. Piisamin pyynnin paras sesonki oli keväällä juuri jäidenlähdön aikaan. Turkki oli vielä talvikunnossa ja parhaassa tilassa turkikseksi. Piisami turkki oli hyvin suosittu asuste naisilla, joilla oli siihen varaa. Kunnon turkkiin meni ehkä sata nahkaa, sillä nahasta otettiin vain tietty selkäosa, jossa turkis oli tiheintä ja kauneinta. Vartiaisen Einon keväinen saalismäärä oli juuri suunnille sata, eli yksi onnellinen turkinkantaja sai omansa. Nahkojen hinta ylitti moninkertaisesti sen palkan, jonka hän olisi autohommista saanut sinä pyydystys aika eli parina kevätkuukautena.

Eino oli meille poikaviikareille helposti lähestyttävä. Hän liikkui moottoripyörällä, hänen terrieri koiransa istui bensiinitankin päällä ja näytti nauttivan kovasta vauhdista. Koiran lisäksi kivääri oli usein mukana. Minä ja ystäväni Teuvo Hallikainen myös innostuimme pyydystämään piisameita. Piisamiturkki äidille oli tavoitteena. Pyydystäminen tapahtui raudoilla. (kuva) Mitään lupia ei silloin tarvittu. Rautoja sai rautakaupoista, ne olivat meille pojille kalliita, joten tutustuttuamme ostetun pyyntiraudan mekanismiin teimme raudat itse. Oma pyyntivimmani kesti pari kevättä ja sain kasaan 52 nahkaa. Siis ei tarpeeksi äidin turkkia varten. Nahkat kuitenkin parkittiin ja niistä olisi voinut jotain tehdä, mutta parikymmentä vuotta niitä säilytettiin ennen kuin päätyivät jätekuormaan.

Heinosen sisarten kauppa

Muistikuvat ovat jo hieman haalistuneet tästä kaupasta. Se oli siis oikea talossa oleva kauppa. Näyteikkunaa ei muistaakseni ollut, ja valikoima oli päivittäistavara tuotteita. Valikoiman laajuudesta ja lajirikkaudesta en voi sanoa muuta kuin että makeisia ainakin oli. Koska kauppa oli koulutien varrella tuli siellä joskus käväistyä. Tie Viherlaaksosta Lähderantaan kulki silloin hieman toista kautta, kauppa oli suunnilleen samassa paikassa, missä Thamel ravintola on nyt, mutta tie kulki ikään kuin tuon ravintolan taitse siis itäpuolelta. Muistikuvani kaupasta voivat alkaa siis vuodelta 1945, kun kävin kolmatta kansakouluvuotta Viherlaaksossa.

Muistiin on erikoisen selvästi jäänyt eräs ostos, joka lienee tapahtunut 1949. Mainittuna vuonna Fazer aloitti suklaapatukka Da Capon valmistuksen. Ostin Heinosen kaupasta tuon herkun. Paperi pois ja silmät ummessa ensimmäinen nautinnollinen haukkaus. Silmät auki ja mitä näkyikään. Pieni pullea valkoinen toukka luikersi varmaan pelästyksestä vavisten ilmoille suklaakodistaan. Makean himoni oli jo silloin ilmeisesti ylikehittynyt koska kummemmin asiaa kauhistelematta söin hyvällä halulla makean aarteeni loppuun. Toukkaa en suinkaan syönyt ja tarkastin tietysti, että makeisessa ei niitä useampia ollut. Toukka elintarvikkeessa ei tuolloin ollut mikään sensaatio. Se oli lähes tavallista, ja syötiinhän vadelmiakin joskus jopa toukkineen. Sama koski palhoista suoraan syötäviä herneitä, Eihän niidenkään syömisestä mitään olisi tullut, jos joka pikku luikertelijaa olisi pitänyt varoa. Da Capo suklaapatukka on edelleen suosikkini.

Juslinin kauppa

Salmi Konditoria

Koululaisten riemuksi koulun läheisyyteen syntyi Salmin perheen perustama uusi yritys tarjoamaan herkullisia leivoksia, makeisia ja muita leipomotuotteita. Oma suosikkini oli v. 1952 tummataikinainen ns. perunaleivos, jota me kutsuimme nimellä ”vyötiäinen”. Nimitys tuli tuota eläintä muistuttavasta ulkonäöstä, jota vielä poikittaiset marsipaanijuovat korostivat. Konditoria ei toiminut montaa vuotta. Rakennuksessa toimi sen jälkeen kirja- ja paperikauppa ja nykyisin taide- ja kehysliike.

Ompelutarvike- ja tekstiilikauppa

Erikoisliikkeitä ei yleisimmin kotialueellani ollut. Laaksolahden tien varrella oli kuitenkin hyvin pienimuotoinen yritys, jossa oli kaupan neulelankoja, jotain kankaita ja ompelutarvikkeita. Itse hämärästi muistan siellä äitini kanssa käyneeni. Paikkaa en voi tarkasti enää määrittää. Eräs luokkatoverini kuitenkin muisti sellaisen yrityksen Laaksolahdentiellä sijainneen. Ilmeisesti mielikuvani kauppa oli kauppias Aino Luomanmaan tekstiili ja lyhyttavaraliike, joka toimi aikoinaan Laaksolahdentie 32:ssa omakotitalossa. Toiminta on loppunut 1980 luvulla.

Laaksolahden Elanto

Laaksolahden Elanto on perustettu jo ennen sotia 1938. Se oli aikansa hienoin kauppa Laaksolahdentien ja Kuttulammentien kulmauksessa. Laaksolahden huvila alue oli suuri, joten asiakkaita riitti. Alun perin kesämökkejä tonteilleen sijoittaneet olivat sodan syttyessä laajentaneet rakennuksensa talviasuttavaksi käyttöönsä. Tämä kauppa sijaitsi varsin kaukana kodistani, mutta aina muutaman kerran vuodessa muistan sinne äitini kanssa kulkeneeni. Mikä meidät sinne vei, ei ole muistissa, mutta oletettavasti sodan aikana puskaradion aalloilla oli levinnyt tieto, että nyt siellä on jotakin, mikä on matkan arvoista.

Kauppa on purettu 80-luvun alussa, huolimatta laaksolahtelaisten osoittamasta jyrkästä vastustuksesta.

Kyrkslätts Handelslags Butik

Kirkkonummelainen kauppayhtymä oli vanha ja toimelias alallaan. Yritys oli perustettu 1917 ja parhaimmillaan hallitsi puolensataa myymälää, joita oli perustettu myös Espoon ruotsinkielisille seuduille. Myöhemmin kun Porkkala jouduttiin luovuttamaan 1944, yhtiö edelleen laajensi toimintaansa Espoossa. Träskända, Pitkäjärven pohjoispuolella oli ruotsinkielistä aluetta ennen sotia, jolloin kauppa ymmärtääkseni oli perustettu. Kaupparakennus, jonka nykyinen sijainti olisi ollut Kulloonmäentie 23, on purettu.

Mitä perheellemme ostettiin tuosta kaupasta? Kävin siellä muistini mukaa yhden kerran, mutta se on tarkasti muistissa ja muistikuvan voin palauttaa vaikka joka päivä. Ostimme kaupasta joulukuusen kynttiläsarjan ja valohoitolampun. Lamppu on tallessa ja toimii hyvin edelleen. Siinä oli kaksi polttimoa. Toinen oli pelkkä lämpölamppu, jota käytettiin ahkerasti, sillä usko lampun antamaan lämpöön oli vahva, ja monet olivat vaivat, joita sen uskottiin parantaneen. Toinen polttimo oli ultraviolettisäteitä antava, siis sen alla sai rusketusta, joka myös oli muka kovin tarpeellista aikoinaan. Kaupassa siis oli tarjolla muutakin kuin vain elintarvikkeita.

Varuboden Bemböle

Espoon ruotsinkielisyys oli enemmistönä vielä ennen 50-lukua ja oli luonnollista, että Varoboden kauppaketjulla oli vahva asema. Kävin alakoulua kaksi vuotta Bembölen koulussa, jossa silloin oli myös suomenkieliset kansakoulun alaluokat. Lähin kauppa koulua oli Varoboden. Kovin harvoin siellä kävin,
joten kokemukseeni ja muistiini ei kuulu tästä kaupasta juuri mitään. Vanhempani eivät varmaan koskaan siellä myöskään käyneet. Talo on vielä paikallaan toimien nykyisin lounasravintolana.

Bembölen Kahvitupa

Kahvitupa lienee Espoon tunnetuin ravintola, kahvila, turistikohde, elävä muisto historiasta vuodesta 1723 alkaen. Kansakouluaikana 1943-1945 ei Kahvitupa toiminut kahvitupana, joten siltä ajalta ei ole muistoja. Nuoruusvuosilta, jolloin siellä useasti tuli käytyä, voisin poimia yhden Kahvitupaan liittyvän tapahtuman. Kahvituvan tarjoilutilassa oli Pajazzo, rahapelikoje, johon lyötiin 20 pennin kolikko ja jos onni ja taito suosivat, saattoi kuulla moninkertaisen summan tulevan iloisesti kilisten rahalippaaseen laitteen alaosassa. Joillekin tuli pajazzon pelaamisesta suorastaan pakkomielle. Jo silloin ymmärsin, että pitkän päälle ei onni voi suosia. Laite on varmasti suunniteltu siten, että sen voittaminen ei voi olla mahdollista. Löin muutamia kolikoita, ei tulosta. Vieläpä kerran, ja silloin onnisti. Summaa en muista, mutta mukavalta tuntui. Nyt tuntuu vielä mukavammalta, sillä tiedän kuuluvani siihen harvojen onnellisten joukkoon, jotka ovat voitolla pajazzosta. Tuon voiton jälkeen en nimittäin koskaan lyönyt kolikon kolikkoa pajazzon kaiken syövään kitaan.

Kauniaisten Alko

Lapsena ei tietystikään, eikä edes nuorukaisena minulla ollut asiaa Kauniaisten Alkoon, joka silloin sijaitsi ”Köttin” lihakaupan vieressä vastapäätä Hougbergin taloa. (nykyisin Asematie 1:n kohdalla). Äidilläni asiaa oli. Kesällä 1945 isäni oli vakavasti sairastunut ja hän joutui olemaan sairaalassa toista kuukautta. Isäni oli huolehtinut kodin raha-asioista, äitini oli kotirouva ja koko talous oli isän varassa. Käteisvarat loppuivat. Äiti keksi keinon. Isäni käytti hyvin vastuullisesti alkoholia, mutta pulloja oli kerääntynyt paljon ajan mittaan. Alko maksoi pulloista pantin. Siispä pullot päätettiin viedä Alkoon. Meillä oli hyvin toimivat kottikärryt ja pullot lastattiin kärryyn ja sitten matkaan. Pikku koululaisiin oli syvälle iskostettu raittius aate. Oli luettu liikuttava kertomus ”Turmiolan Tommi”, oli osallistuttu raittiuskilpakirjoituksiin. Matka Kauniaisiin kulki opettajan asuin talon ikkunan vierestä. Mitä tapahtuisi, jos opettaja näkisi äitini kuljettavan valtavaa viinapullokuormaa.
Opettajaa ei näkynyt ja ahdistus helpotti. Paluumatka oli jo huoleton. Äidillä oli rahaa ja kärryt tyhjät.
Isä oli ollut hieman harmissaan ja moitiskellut äitiä koko operaatiosta. Isän liikeyritys toimi normaalisti sairauden ajan, ja konttorista olisi konttoripäällikkö tietysti hoitanut äidille tarvittavat varat.
Aika reissu se oli ollut, onhan raskaan kottikärrylastin kuljettaminen 4,5 km kova urakka.

Kauniaisten apteekki

Oikeastaan en ymmärrä miksi äidin apteekkimatkat silloin tällöin suuntauivat Kauniaisten apteekkiin. Isä kävi joka päivä Helsingissä ja olisihan hän tietysti voinut hoitaa apteekkiasiat. Ehkä äidille oli jopa eräänlainen virkistysmatka kävellä Kauniaisiin, olihan se melkein kuin kaupunki. Siellä oli erikoisliikkeitä, näyteikkunoita, ja kieli ongelmaakaan ei ollut, koska äiti hallitsi helsinkiläistyttönä ruotsin kielen. Tuo kävely matka yli neljä kilometriä ei sen ajan ihmiselle ollut matka eikä mikään.

Tuntematon kauppa

Nyt ollaan jo luulemisen alueella. Nimittäin tuo rakennus vanhassa vuoden 1976 ilmakuvassa oli luullakseni kauppa. Vielä luulen lisää, että se olisi ollut jonkin osuusliikkeen myymälä. Kovin monta vuotta se ei siinä ollut, jos se nyt kauppa olikaan. Tällaiseen luulo muistikuvaan olisi mukava saada tarkennus.

Maalialan yritys

Heiniemessä suunnilleen nykyisen Heiniemenpolku 1:n kohdalla oli 40-luvulla rakennettu melko suuri ”Ahosen huvila”. Myöhemmin omistajana oli Hra Syreeni. Hän työskenteli maalialalla ja hän oli mm. kehittänyt menetelmän värin määrittämiseksi ns. Syreenin värikartan avulla. Kummallista kyllä, että teollista toimintaa harrastettiin tässä omakotitalossa. Työntekijöitä oli yksi. Hän oli ”Pulveri Eki”. Hän oli meitä pojankoltiaisia hieman vanhempi, mukava kaveri, jonka lempinimi varmaan johtui siitä, että hänen vaatteensa, siis työvaatteensa olivat aina paksun maalipulverin tahrimat. Kerran kävin hänen työpajassaan, sotkuisen tuntuinen paikka, erilaisia pulveripurkkeja lattiat täynnä ja joitakin pienehköjä koneita raksutti. Silloin en ymmärtänyt mitä ne olisivat olleet, mutta ilmeisesti kysymys on ollut seuloista ja pulverimyllyistä. Maalipulvereihin lisätään tietysti liuotin, siihen aikaan tärpätti, vernissa tai jokin öljy. Ilmeisesti tätä toimintoa ei tässä työpaikassa ollut. Toimintaa kesti muutaman vuoden.

Hallgrenin puutarha

Tällä puutarhalla ja sen hoitajilla on pitkä historia. Ensimmäinen Hallgren, etunimeltään Emil muutti Ruotsista Träskändaan jo Auroran Karamzinin aikaan hänen palvelukseensa. Nyt yritystä Träskändan Kauppapuutarha Oy hoitaa neljännessä polvessa alan ammattiopinnot läpikäynyt toim. joht. Niclas Hallgren. Yritys on erikoistunut kukkien viljelyyn. Lapsuuteni aikana puutarha tuotti juureksia ja vihanneksia. Erikoisesti muistan mahtavat kukkakaalit. Ehkä tuo kukkakaaliviljely ennakoi myöhemmin tapahtunutta erikoistumista pelkkiin kukkiin.

Entisaikojen kasvihuoneet ovat vaihtuneet muovipäällysteisiin kaarihalleihin, ja viljelyprosessit ovat teknistyneet ajan vaatimusten mukaisiksi. Markkinointi on pääosin tukkukauppaa kukkakauppiaille.
Lapsuuden muistoja on sekin, että puutarhuri, nykyisen isoisä, auttoi meitä lapsia pitämään joen jäälle aurattua luistinrataa, ruiskuttamalla kastelupumpulla jään kuntoon.

Bembölen paja

Koulunkäyntini alkoi 1943 Bembölen kansakoulussa. Koulua vastapäätä tien varrella oli paja. Oikein kunnollinen vanha paja. Hevonen oli vielä silloin yleisesti käytetty kuljetusten voimanlähde. Talvella vedettiin rekeä ja kesällä kärryjä. Joskus näki vieläpä katettuja vaunuja jonkun kartanonrouvan ajopeleinä. Hevonen tarvitsi paljon huolenpitoa ja huoltoa. Samoin piti kulkuvälinettä silloin tällöin huoltaa. Kaikki tämä tapahtui pajassa.

Toiminta pajassa kiinnosti pieniä koululaisia. Varsinkin pojat suorastaan ryntäsivät välitunnilla katsomaan mitä pajassa tapahtui. Hevosen kengitys oli tavallisimmin käynnissä. Edeltävää vaihetta kengän takomista oli jo seurattu monet kerrat, ja se tunnettiin. Varsinainen kengitys oli aina hieman erilainen, Hevoset käyttäytyivät joskus kovinkin riehakkaasti. Koko toiminta vaikutti aika hurjalta, kenkää painettiin kavioon kengän vielä ollessa takomisesta kuuma. Kavion sarveisaine kärisi ja levitti kammottavaa savua ja hajua ympäristöön. Sepän taito käsitellä sekä rautaa että hevosta herätti suurta ihailua meissä poikaviikareissa.

Isälläni oli kenkätehdas ja olin tottunut näkemään koneita ja tuotantoa, joten ymmärsin jotain myös pajan varustuksesta. Peruslaitteet olivat ahjo, alasin ja suuri valikoima työkaluja. Leka oli suurin, erilaisia pihtejä, talttoja ja meisseleitä oli kymmenittäin. Oven vieressä seisoi suuri porakone, jo silloin sähköllä toimiva. Ahjo oli keskellä pajan takaseinää ja sen yläpuolella oli suuri huuva, jonka kautta savukaasut nokihiukkasineen menivät piipusta ulos. Pajassa oli myös työpöytä ruuvipenkkeineen ja viilavalikoima. Muistikuviin ei ole jäänyt mitään mahdollisista hitsausvälineistä. Oliko pajassa sorvia en pysty muistamaan.

Hevosten kengityksessä ei kummempia metallintyöstökoneita tarvita, mutta pajassa tehtiin myös rekien jalasten korjauksia ja kärrynpyörien raudoituksia. Auton korjauksia ei ole muistikuvissani. Seppä oli pajan ehdoton pomo. Hänellä oli aina vähintään yksi apulainen, vaativassa takomistyössä joskus kaksikin. Pajan sisus oli musta, ahjon hiilenpöly ja savukaasut olivat syynä. Valaistus oli nykymitalla arvosteltuna kovin kehno, mutta siihen oli oma syynsä. Takomatyössä osa ammattitaitoa on raudan lämpötilan arviointi silmämääräisesti. Raudan hehkun väristä seppä tietää taottavan kohteen lämpötilan, joka on tärkeä muuttuja työssä. Voimakas ulkoinen valaistus olisi vaikeuttanut arviointikykyä.

Ihmetellä edelleen täytyy, miten seppä sieti meitä poikia aina työtä katsomassa. Joskus varmaan olimme aivan tiellä. Seppä silloin uhkasi panna tulisia hiiliä reppuumme, jolloin sitten osasimme väistyä hiukan sivummalle.
Ehkä tuon pajan kipinöistä jokin sytytti innostukseni tekniikkaan, koska se muodostui elämänurakseni, tulihan minusta metallurgi.

Kaupat ja yritykset kartalla