Eero Artman
Artikkeli on julkaistu Viherlaaksolaiset ry:n 40-vuotisjuhlajulkaisussa vuonna 1997.

Liike on perustettu jo ennen viime sotia. Tarkkaa päivää ei tiedetä, mutta vuodelta 1938 säilyneestä työlaskusta voi päätellä toiminnan alkaneen yli 60 vuotta sitten. Yrityksen perustivat veljekset August Valfrid eli “Vallu” ja “Topi” (Toivo) Kannelsalo. Sodan syttyminen katkaisi juuri alkuun päässeen toiminnan moneksi vuodeksi. Sekä Vallu (syntynyt 1913) että Topi (1914) joutuivat ikätovereittensa tavoin rintamapalvelukseen.

Heidän isänsä Aukusti Karlsson, Penttilän tilan pehtori, sai surmansa, kuten isäntänsäkin arkkitehti Penttilä, kansalaissodan aikana. Aukusti kuoli Hennalan vankileirillä 1918. Leski lapsineen sai asunnon Penttilän tilaan kuuluneesta Riikan mökistä, nykyisen Koritien varrelta. Tuolloin tämä mökki ulkorakennuksineen olikin ainoa asumus Koritien kohdalla olleen polun äärellä. Koritie syntyi vasta nykyisten huvilapalstojen muodostamisen yhteydessä.

Vallu Kannelsalo meni jo nuorena poikana, kansakoulun käytyään, pelti- ja putkimiehen oppiin viherlaaksolaisen Albert Wikbergin verstaaseen. Moottoriajoneuvojen yleistyessä Wikbergin pelti- ja metallipajasta tuli autopaja. Vallu on maininnut olleensa oppipoikana asentamassa vesi­ ja lämpöjohtoja saksalaisen tohtori Schinacherin omakotitaloon, joka sijaitsi Kirsikkakuja 2:n kohdalla. Lienee ollut tämän seudun ensimmäisiä pientaloja, johon tuli keskuslämmitysjärjestelmä.

Wikbergillä saadun alkuopin jälkeen Vallu hankki lisätaitoja Leppävaarassa toimineessa peltisepänliikkeessä sekä ammattienedistämislaitoksen kursseilla. Viherlaakson kansakoulu, jota Vallu kävi, toimi ennen siirtymistään “saippuatehtaalle”, Juslinin kaupparakennuksessa.

Varsinaisesti Kannelsalon verstaan toiminta pääsi alkuun vasta sotien jälkeen. Ensimmäinen toimipaikka oli Vikholmin ladoksi kutsuttu harmaa rakennus. Lato lienee alunperin kuulunut Penttilän tilan rakennuksiin, ulottuivathan tilan pellot aikanaan aina nykyiselle Helsingintielle asti. Vallu ja Liisa Kannelsalo asuivat perheineen vuokralla läheisessä Vikholmin talossa, joka on vielä sen aikaisessa asussaan jäljellä.

Vuonna 1952 Kannelsalot ostivat insinööri Stenbergiltä Kirsikkakujan ja Helsingintien kulmassa olleen kiinteistön. Tälle tontille Vallu rakennutti verstasrakennuksen lisäksi asuinrakennuksen, josta myöhemmin tuli konttori, kun asuinrakennusta laajennettiin. Topi perheineen asettui asumaan Stenbergin vanhaan taloon. Tämä talo on jo ajat sitten purettu ja sen tilalle rakennettu neljä paritaloa.

Alkuvuosina Kannelsalon veljekset kävivät tekemässä peltitöitä varsin kaukanakin. Autoa ei heillä ollut, kalupakki pantiin polkupyörän tarakkaan ja· tarvikkeet pyörän perää kiinnitettyyn kärryyn. Otettiin eväät mukaan ja mentiin Viherlaaksosta aina Kirkkonummen perukoilla olleelle Haapajärven kirkolle asti tekemään peltikattoa. Yökaudet tekivät he töitä, sillä eihän matkojen takaa kannattanut pyörällä yöksi kotiin lähteä. Kovia työmiehiä olivat Vallu ja Topi. Vähän myöhemmin, 1950-luvulla Vallu osti itselleen Jawa-merkkisen moottoripyörän, jonka ansiosta työmatkoihin ei enää tärvääntynyt niin paljon aikaa.

Tämän kirjoittaja muistaa Vallun 60-luvulla maininneen, kun hänen peltiseppänsä eli “pojat”, kuten Vallu heitä nimitti, tulivat sateen sattuessa alas katolta: “Me vaan oltiin Topi kanssa katolla, vaikka oli 30 astetta pakkasta ja kymmenen beaufortin tuuli ja tehtiin peltikattoa”: Kuumista oloista peltikatolla on Vallu kertonut: “Kun oltiin Röylän koulu katolla, oli niin kuuma, että kumitossutkin sulivat jalkoihin”.

Ennen nykyisen verstasrakennuksen valmistumista oli saatu paremmat työtilat Kuljetusliike Alf Blomin autotallin alakerrasta, Helsingintien varrelta, nykyistä verstasta vastapäätä. Peltiseppänä Vallu oli aivan erinomainen ja olivat peltltyöt hänelle kaikki kaikessa. Hänen vaimollaan, Liisalla, on vieläkin tallella miehensä taidokkaasti käsityönä valmistama kahvipurkki, todellinen peltisepän mestarinäyte. Korkean ammattitaidon omaava peltiseppä oli Toivo Kannesalokin. Alkuun tehtiinkin miltei pelkästään peltitöitä, mitä joskus välillä hevosia kengitettiin. Pian tulivat luonnollisesti mukaan myös rautarakenteet.

Nykyisin päätoimialana olevia putkitöitäkin oli tehty, mutta virallisesti niihin ryhdyttiin vasta 1960-luvulla, jolloin Espoossa aloitettiin laajemmin alueellisen kunnallistekniikan rakentaminen. Monessa merkittävässä paikassa on Kannelsalon väki ehtinyt olla töissä. Aurora Karamzinin “rakkauden temppelin” katto Träskändassa on heidän toimestaan tehty.

Espoon vanhan kivikirkon kellotapulin katto on uusittu ja kirkon katollakin oltu. Kirkon kupariset ristit ja aikaisemmat virsinumerotkin olivat Kannelsalon verstaalta lähtöisin.

Kaukaisin kohde on ollut Uralin takana. Oli tehtävä sikäläisen öljykentän kaarihalleihin ilmastointipiippuja. Yksi asentaja teki niitä Kannelsalon pihalla koko kesän. Kauniaisten asemalla valmisteet sitten lastattiin junaan Siperiaan vietäviksi.
Monen moisia merkillisyyksiäkin on Kannelsalon pihalle ilmestynyt. Kerran tuotiin vanha etuvetoinen Cadillac, joka oli vakuutettu kahdesta miljoonasta dollarista. Sitä varten piti tehdä tukirakenteet, jotta se saatiin nostetuksi rekvisiitaksi helsinkiläiseen ravintola Planet-Hollywoodiin. Se oli niitä Renny Harlinin puuhia.

Kerran taas he saivat vanhat rikki menneet Koffin 1700-luvun arvokkaat olutkärryt korjattavaksi. Liisa Kannelsalo ei uskaltanut nukkua niinä öinä vaan vahti, ettei kukaan varasta arvokkaita esineitä. Erikoisinta varmaan oli, kun mies ilmestyi pihalle emalipotta päässään. Oli aikamoinen taidonnäyte saada se pois miehen päätä vioittamatta. Topi sen irrottamisen varmaan teki, hän kun oli hyvä ammattimies ja rauhallinen luonteeltaan. Joskus pyydettiin ja saatiinkin Kannelsalolta apua lumien pudotukseen katoilta. Arveltiin kattopeltiseppien hallitsevan senkin tehtävän, kun olivat tottuneet katolla liikkumaan.

Vallu Kannelsalolla oli sosiaalinen luonne. Niinä aikoinakin, jolloin alkoholin käyttö työntekijöiden keskuudessa ylitti joskus kohtuuden rajat ja vaikeutti yrityksen toimintaa, ei ketään pantu tämän takia pois. Vallu oli viimeiset työvuotensa lujilla. Kiireisimpinä aikoina oli firman palveluksessa jopa 25 asentajaa. Toivo Kannelsalokin oli jo vuonna 1971 kuollut sairauskohtaukseen. Lopulta kova työn paine uuvutti Vallun. Vuonna 1982 hän sairastui liikuntakyvyttömäksi ja kuoli kolme vuotta myöhemmin.

Onneksi pojat Kalevi ja Seppo olivat olleet jo pikkupojasta asti ja täystoimisesti vuodesta 1964 alkaen mukana yrityksessä. Vastuu verstaasta siirtyi heille. Lamavuosistakin selvittiin “Vallun sosiaalisessa hengessä” ilman irtisanomisia ja lomautuksia, vaikka ns.” hyvän liikkeenhoidon periaatteiden mukaan”, olisi töiden välillä uhkaavasti vähentyessä pitänyt lomautukset ottaa käyttöön.

Liisa Kannelsalo on ollut monessa mukana

Kun kävin tätä haastattelua tekemässä, oli Liisa Kannelsalolle juuri edellisenä päivänä luovutettu Suomen Sotaveteraaniliiton ansioristi tunnustuksena veteraanien hyväksi tehdystä työstä. Liisa Kannelsalo on ollut mukana Espoon Sotaveteraanien naistoimikunnassa sen perustamisesta alkaen. Hän oli aikanaan myös perustamassa Tuomarilan VPK:n naistoimikuntaa.

Tässä yhteydessä on myös syytä mainita, että Tasavallan Presidentti on vuonna 1992 myöntänyt monin tavoin ansioituneelle Liisa Kannelsalolle Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan 1 . lk:n ansiomitalin.

Liisa Kannelsalo tyttönimeltään Lindberg, on syntyperäinen espoolainen, asunut lapsuutensa Tuomarilassa. Kaksi ensimmäistä kansakoululuokkaansa hän kävi ruotsalaisessa koulussa, koska lähin suomenkielinen koulu olisi ollut Viherlaaksossa asti. Sinne olisi ollut mentävä jalan, sillä minkäänlaisia bussiyhteyksiä ei siihen aikaan, vuosina 1927-1930 ollut. Junat kulkivat vain harvakseltaan ja asemiakin oli näillä kulmilla vain muutamia, Kauklahti, Espoo, Kauniainen, Kilo ja Leppävaara. Muut luokat Liisa kävikin sitten Kauklahden suomenkielisessä kansakoulussa.

Ensimmäinen kontakti Viherlaaksoon oli jo vuonna 1930, jolloin hän osallistui täällä järjestettyihin Espoon kansa­ koulujen välisiin hiihtokilpailuihin. Jo siihen aikaan annettiin tytöille Espoossa myös kotitalousopetusta. “Soppakoulua” pidettiin Lahnuksen koululla, jossa oppilaat myös asuivat kurssien ajan.

Koulunsa päätettyään Liisa pääsi töihin kelloalalle, ensin Tukku-Perkolle ja sitten Kello Osakeyhtiöön myyjäksi. Työmatka junalla Espoon asemalta Helsinkiin kesti siihen aikaan yli tunnin. Kun talvisota alkoi ja Helsinkiä pommitettiin ensimmäisen kerran, lakkasivat junatkin kulkemasta. Liisan oli pakko lähteä kävellen kotiin. Matka Tuomarilaan vei neljä ja puoli tuntia.

Vuonna 1933 monet suomalaiset perheet suomensivat ruot­ salaiset sukunimensä. Silloin myös Liisan sukunimi muuttui Lindbergistä Lehmuseräksi (ja Karlsson-nimi Kannelsaloksi). Rovasti Byman oli pyytänyt Liisan isää selvittämään syyn nimen muuttamiseen. Rovastia tyydytti selitys, että nimeä oli muutettava, koska hänen poikansa on niin kankeakielinen, ettei osaa “sievästi” lausua Lindberg-nimeä.

Sota-aikana Liisa joutui suorittamaan työvelvollisuuttaan Kauklahdessa toimineeseen pilketehtaaseen. Siellä valmistettiin pilkkeitä autojen puukaasuttimiin, sillä bensiiniä ei sota-aikana ollut saatavissa. Kuorma-autojen lavan etu­ kulmassa ja linja-autojen perässä olivat “häkäpöntöt”, joissa polttoaineena käytettiin joko pilkkeitä tai puuhiiliä. Wikbergin verstaallakin valmistettiin Kytö-merkkisiä puukaasuttimia. Eihän näin aikaansaatu polttoaine, puukaasu, ollut bensiinin veroista. Autoja jouduttiin usein työntämään, kun eivät omin voimin päässeet mäkeä ylös. Liisakin muistaa olleensa työntämässä Otto Nybergin bussia.

Pilkkeiden teko oli vaarallista työtä, varsinkin puun rungon sahaaminen sirkkelissä muutaman sentin paksuisiksi siivuiksi. Moni tyttö vaurioitti siinä työssä sormiaan. Sirklauksen jälkeen siivut hakattiin kirveellä pieniin palasiin ja vietiin kuivumaan. Kuivat pilkkeet pakattiin paperisäkkeihin, joita sitten pidettiin linja- ja kuorma-autoissa puukaasuttimien täyttöä varten. Autokuskit muistuttivat enemmän nokisutareita kuin kuljettajia. Jos autosta loppui veto, piti välillä käydä kohentamassa tulta tai lisäämässä pilkkeitä pesään.

Lotta-Svärd-järjestöön Liisa liittyi sota-aikana vuonna 1942.

Hänen työnään oli rintamamiesten varusteiden korjaaminen. Sodan päätyttyä hän oli evakuoimassa Neuvostoliitolle vuokrattua Porkkalan aluetta. Viherlaaksoon Liisa asettui asumaan pysyvästi vuonna 1946, kun hänestä tuli rouva Kannelsalo.

Vielä 77 vuoden ikäisenä Liisa Kannelsalo lauloi edelleen Kanta-Espoon seurakunnan kirkkokuorossa.