Pirkko Sillanpää
Artikkeli on julkaistu Viherlaaksolaiset ry:n 35-vuotisjuhlajulkaisussa vuonna 1992.

Espoon Nuijalassa (Klobbskog) vuosina 1917—1958 toimineella keramiikkatehtaalla, viimeisimmältä nimeltä Kera Oy, on takanaan pitkä ja vaivalloinen historia. Tehdas on koostaan ja tuotannon monipuolisuudesta huolimatta edelleen melko tuntematon. Sen toiminnasta ja tuotteista ei ainakaan vielä ole saatavissa yhtenäistä julkaisua. Keräilijöiden keskuudessa tehtaan tuotteet ovat saaneet jonkin verran huomiota. Tätä artikkelia tehdessäni sain tilaisuuden tutustua yhteen melko laajaan yksityiskokoelmaan.

Tehtaan perustaminen

Kera Oy:n alkuna oli 17. helmikuuta 1917 perustettu tehdas, Viherlaakson Kattotiili Oy. Ajatus tehtaan perustamisesta oli syntynyt arkkitehti Vilho Penttilällä, kun hän oli huomannut, että Kilon ja Kauniaisten asemien välissä sijaitsevassa laaksossa oli hyvää savea, jota voisi jalostaa. Lisäksi alue sijaitsi rantaradan varrella. Penttilä oli keskustellut ideastaan muutaman ystävänsä kanssa ja näin tehtaan perustaminen sai alkunsa. Vuoden 1916 lopulla käytiin neuvottelija tehtaan perustamisesta vakavassa mielessä. Tammikuun 2. päivänä 1917 merkittiin kirjoihin V. Penttilän maksaneen osakkeista 2 000 markkaa. Hanketta varten palkattiin työnjohtaja, tiilimestari A. Vendén Ruotsista. Tuleva tehdas päätettiin rakentaa Espoon pitäjän Klobbskogin kylän Vitikan verotilaan kuuluvalle Tiilimaa-nimiselle palstalle. Samalla alettiin hankkia tiiliä Saviolta, vedettiin hiekkaa ja hankittiin hirsiä rakentamista varten. Palsta ostettiin tehdasalueeksi vasta lokakuussa 1917.

Tehdas perustettiin helmikuussa 1917 nimellä Viherlaakson Kattotiili Oy. Tehtaan perustajina olivat arkkitehti Vilho Penttilä Kauniaisista ja rakennusmestarit Vilho Lekman ja Akseli W. Malmi Helsingistä. Maaliskuussa 1917 senaatti vahvisti yhtiöjärjestyksen. Yhtiösopimuksessa osakepääomaksi määrättiin 100 000 markkaa jaettuna 200:aan 500 markan osakkeeseen. Perustaja Vilho Penttilä merkitsi itselleen 53 osaketta, muut osakkaat vähemmän ja 140 osaketta tarjottiin merkittäväksi ulkopuolisille. Johtokuntaan kuuluivat perustajajäsenten lisäksi arkkitehti K. S. Kallio ja rakennusmestari K. J. Rousti. Kaupparekisteriin yhtiön toiminimi merkittiin 27.6.1917. Johtokunta valitsi tehtaan puheenjohtajaksi ja yhtiön toimitusjohtajaksi V. Penttilän.

Kun yhtiö oli päässyt virallisesti alkuun, tehtaan rakentaminen aloitettiin kesällä 1917. Tehtaan läheisyydestä ostettiin vielä Grankullan kauppalan alueella sijaitseva Rauhala-niminen tontti tehtaan työnjohtajan asunnon rakentamista varten. Tehdas haluttiin saada käyntiin vuoden 1918 keväällä. Konehankintoja tehtiin Ruotsista: Ab Smedjebackas Tegelbrukilta hankittiin hienovalssi, kierukkasekoittaja ja erilaisia muotteja sekä Halla Oy:ltä Kotkasta “tiilirässi”. Tehtaan mailla suoritettiin maaperätutkimus ja todettiin uudelleen, että alueen savi on mitä sopivinta hankkeeseen.

Tehtaan perustaminen ei kuitenkaan sujunut odotetulla tavalla. Tehtaan alkuunpanija Vilho Penttilä kuoli kansalaissodassa vuonna 1918. Myös työnjohtaja Vendén lähti takaisin Ruotsiin, vaikka työt eivät olleet vielä alkaneetkaan. Työt seisahtuivat kokonaan ja näytti siltä, että koko Viherlaakson Kattotiili Oy hankkeena raukeaa tyhjiin. Johtokunta päätti, että tehdas seisoo ainakin kesän. Asioiden hoidon otti käsiinsä rakennusmestari Vilho Lekman.

Elokuussa 1918 johtokunnalla ja osakkeiden omistajilla oli kohtalon hetket. Lopetetaanko koko tehdashanke, vaikka se ei ollut vielä päässyt edes aloittamaan toimintaansa. Yhtiökokous päätti nimittää uudeksi toimitusjohtajaksi rakennusmestari K. J. Roustin, korottaa osakepääoma 150 000 markkaan ja yrittää käynnistää tehdas kesään 1919 mennessä. Työnjohtaja Vendénkin oli palannut Ruotsiin takaisin. Kaikki näytti hyvältä. Tehtaan rakentaminen aloitettiin tosissaan rakennusmestari L. E. Lehtisen piirustusten pohjalta. Kattotiiliä oli tilattu jo valtavasti, vaikka tehdas oli vasta rakenteilla. Tehdas pyrittiin saamaan väliaikaisella uuniratkaisulla sellaiseen vaiheeseen, että kattotiilien valmistaminen voitaisiin aloittaa. Laskettiin, että tällä tavoin voitaisiin valmistaa myytäväksi 160 000 kattotiiltä ja 140 000 seinätiiltä. Kevään 1919 kuluessa tilattiin Rymättylästä imukaasumoottori.

Keväällä 1919 vaikeudet alkoivat taas. Työnjohtaja Vendén lähti jälleen takaisin Ruotsiin. Osakepääoma alkoi myös taas olla loppumaisillaan. Johtokunta mietti, olisiko rakennustöistä luovuttava kokonaan. Lopettamispäätöstä varjosti kuitenkin tietoisuus, että kattotiilistä oli juuri tuolloin, sodan jälkeen kova kysyntä. Tehtaalta oli tiedusteltu tuhansia neliömetrejä kattotiiltä, vaikka tehdas ei vielä ollut edes aloittanut toimintaansa. Tilanteesta päätettiin selviytyä korottamalla osakepääoma 300 000 markkaan. Tämä päätös antoi taas kerran mahdollisuuden jatkamiseen.

Toukokuussa 1919 tehtaan mestariksi valittiin Herman Ström Turusta. Hänen ehdotuksestaan tehtaan tuotantosuuntaa muutettiin näkyvästi. Ström ehdotti, että Vendénin suunnittelemasta kiertoilmauunista luovuttaisiin ja rakennettaisiin keramiikkaosasta. Kattotiiliosaston rakentaminen voisi jäädä myöhempään ajankohtaan. Hän esitti laskelmia, että kysynnän huomioon ottaen keramiikkaosasto olisi huomattavasti kannattavampi. Yhtiökokous siunasi suunnanmuutoksen.

Päätettiin myös muuttaa tehtaan nimi tuotantosuuntaa paremmin vastaavaksi. Tehtaan nimeksi tuli Viherlaakson Saviteollisuus Oy. Valtioneuvosto vahvisti nimenmuutoksen 14.1.1920.

Tehtaan rakennustöitä jatkettiin reippaasti. Keramiikkaosasto oli valmistumaisillaan vuoden 1919 lopulla, polttouunien rakennustyöt oli aloitettu joulukuussa ja Saksasta tilattu koneita. Sitten ilmeni taas vaikeuksia. Rakennustyöt viivästyivät ja ne tulivat oletettua kalliimmiksi. Lisäksi teknillinen johtaja erosi.

Maaliskuussa 1920 pidetyssä yhtiökokouksessa päätettiin korottaa osakepääoma 500 000 markkaan. Kokouksessa todettiin, että polttouunit oli jo saatu valmiiksi. Irtisanoutuneen teknillisen johtajan tilalle kaavailtiin Tikkurilan tehtaiden palveluksessa ollutta herra Ljunglingia, mutta neuvottelut kuitenkin kariutuivat. Toukokuussa johtokunta valitsi kaupalliseksi johtajaksi keskuudestaan liikemies Taavi Johannes Leskisen.

Vihdoinkin kesällä 1920 oli päästy niin pitkälle, että ensimmäiset palkat savenvalutöistä voitiin maksaa. Olihan tehtaan perustamisesta kulunut yli kolme vuotta ennen kuin toiminta saatiin käynnistettyä.

Vuoden 1920 loppupuoli kului taas uusien ongelmien parissa. Uusi äskettäin Saksasta kutsuttu teknillinen johtaja P. R. Knoth ei saanut koneita toimimaan niin kuin olisi pitänyt. Knoth totesikin johtokunnalle, että tehtaan järjestelyissä on joukoittain teknillisiä virheitä, mutta korjaamalla ne tehdas voidaan saattaa käyttökuntoon.

Tehtaaseen oli 31.8.1920 käytetty yli kolme miljoonaa markkaa. Lokakuussa 1920 rahat olivat jälleen lopussa. Osakepääomaa päätettiin korottaa 600 000 markkaan, koska tehdas oli jo käynnissä ja ensimmäinen lasku kukkaruukuista peritty. Vuoden 1920 loppupuoli käytettiin erilaisiin kone- ja tuotantoprosessikokeiluihin. Teknillinen johtaja Knoth ei oikein onnistunut työssään. Kattotiilien valmistaminen epäonnistui. Syynä pidettiin Saksasta tarkoitukseen hankitun koneen sopimattomuutta ja virheellistä kierroslukua. Lasituskokeilut epäonnistuivat myös. Todennäköisesti suurimpana syynä epäonnistumiseen oli taitamattomuus. Vuoden 1920 lopulla tilanne oli kuitenkin niin vaikea, että johtokunta päätti irtisanoa koko tehtaan henkilökunnan. Teknilliselle johtajalle annettiin asioiden kuntoonsaattamiseksi armonaikaa vuoden 1921 tammikuun loppuun saakka.

Vuonna 1921 tammikuussa johtokunta pohti jälleen tehtaan tulevaisuutta. Arkkitehti Esti suostui jakamaan työt johtaja Leskisen kanssa siten, että hän hoiti tehtaan johdon ja Leskinen yhtiön raha-asiat ja kirjanpidon. Tehtaan johtoon valittiin kuitenkin liikemies Mustonen. Hänen toimestaan otettiin uudelleen esille mahdollisuus aloittaa kattotiilien valmistaminen. Uunit todettiin kuitenkin liian pieniksi. Tehdas tuotti jo jotakin ja myikin. Tehtaan toiminta ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa lähtenyt kunnolla käyntiin, vaan oli edelleen tappiollista. Johtaja sai eron ja tehtaan johtoon astui jälleen Leskinen. Rahavarojen saamiseksi osakepääoma nostettiin 1 200 000 markkaan.

Vuosi 1922 alkoi johtajavaihdoksella kuten edellinenkin. Uudeksi johtajaksi valittiin J. Lönnberg. Hän sai yhtiön toiminnan virkistymään, jopa tuottamaan voittoa. Maassa vallinnut lamakausi haittasi kuitenkin toimintaa. Tilanne ajautui siihen, että huhtikuun yhtiökokouksessa yhtiö päätettiin purkaa ja omaisuus myydä eniten tarjoavalle. Osakepääomaa ei nimittäin uskallettu enää korottaa. Vuoden 1922 kesäkuussa insinööri A. Kangasmaa ja johtajat John Pelin, Taavi Leskinen, Valto Aarnio ja A. Korpivaara, osa heistä tehtaan johtokunnan jäseniä, päättivät ostaa yhtiön omaisuuden ja perustaa keramiikkatehtaan nimeltä Grankullan Saviteollisuus jatkamaan Viherlaakson Saviteollisuus Oy:n toimintaa. Uuden tehtaan osakepääoma oli 240 000 markkaa. Teknilliseksi johtajaksi valittiin Svensson. Valtioneuvosto vahvisti yhtiön yhtiöjärjestyksen 11.7.1924. Johtokuntaan tulivat insinööri A. Kangasmaa sekä johtajat M. Arvola ja A. Korpivaara. Järjestely ei taaskaan onnistunut, Svensson ei ollut tehtäviensä tasalla ja erosi. Hänen tilallensa tuli vappuna 1925 keraamikko K. A. Wallin, joka sitten työskenteli tehtaassa 1950-luvulle saakka. Vuoteen 1926 mennessä tehtaan toiminta oli ollut niin tappiollista, että jälleen oli päädyttävä uudelleenjärjestelyihin.

Johtaja, johtokunnan jäsen Valto Aarnio päätti ryhtyä toimiin. Hän osti osakastovereiltaan näiden osakkeet ja maaliskuussa yhtiölle valittiin johtokunta, johon tulivat Aarnio, Korpivaara ja Paul Leonhard. Tämä johtajavaihdos oli ensimmäinen onnistunut tapahtuma Kera Oy:n varhaisessa historiassa.

Valto Aarnio (1886-1962) johti tarmokkaasti tehdasta vuodesta 1926 aina sen loppuun saakka. Aarnio oli omistanut tehtaan alkuajoista saakka jonkin verran tehtaan osakkeita. Aarnio oli liikemies, hänellä oli ollut mm. tukkuliike Helsingissä. Hyvällä “liikemiesvaistollaan” hänen onnistui palkkaamaan toiminnan kannalta sopivia henkilöitä tehtaan tärkeille paikoille. Mainittakoon heistä esimerkkinä vuonna 1938 palkattu kauppatieteen kandidaatti Urho Saukkonen. Hänelle annettiin tehtaan käyttöpäällikkyys ja myöhemmin Saukkosesta tuli yhtiön teknillinen johtaja. Hän osallistui kaikkiin yhtiötä ja tehdasta koskeviin suunnitelmiin ja järjestelyihin.

Vuoteen 1930 mennessä oli päästy niin pitkälle, että tehdas tuotti ensimmäisen kerran voittoa. Aarnion ja luonnollisesti ajan vaatimusten myötä tehtaan tuotannon painopiste muuttui siten, että talous- ja koriste-esineet tulivat entistä tärkeämmäksi tuotannossa ja kukkaruukkutuotanto jäi vähemmälle, joskin säilytti aina oman tärkeän asemansa tuotannossa. Aarnio osallistui huolellisesti uusien mallien valitsemiseen, hänen jopa kerrotaan itse suunnitelleen malleja. Aarniota kiinnosti erikoisesti hevosaihe ja hevosen toteuttaminen keraamisesti.

Vuosi 1936 merkitsi jälleen muutoksien aikaa, mutta kerrankin hyvässä tarkoituksessa. Tehtaan tuotanto oli päässyt hyvään vauhtiin ja taideteollisessa mielessäkin saavuttamassa jalansijaa Suomen keramiikkamarkkinoilla. Suuret ongelmat tuntuivat olevan takanapäin ja tuotanto sen kuin laajeni.

Hyvän tilanteen vallitessa tehtaan johtokunta päätti nostaa joulukuussa 1936 osakepääoman 600 000 markaksi ja muuttaa tehtaan nimen Kera Oy:ksi.

Tehdas koki kyllä jatkossakin tappioita, mutta tehtaan toiminnalla oli niin vankka jalansija, että vastoinkäymiset eivät olleet ylivoimaisia voitettaviksi. Suurimpia tappioita tehtaan historiassa olivat tehtaan palo 1939, toinen maailmansota ja jälleen vuonna 1945 sattunut tulipalo. Vuonna 1939 toukokuun 12 päivän vastaisena yönä tehtaassa syttyi tulipalo, joka tuhosi osan kolmannesta kerroksesta ja ullakon. Palon jälkeen tehdas rakennettiin entistä laajemmaksi taiteilija O. J. Ermalan piirustusten mukaisesti. Tuotanto voitiin aloittaa jo lokakuussa 1939.

Talvisota verotti tehtaan toiminnasta osansa. Joulukuussa 1939 tehdas jouduttiin luovuttamaan Oy Strömberg Ab:n käyttöön sotateollisuustarvikkeiden tuottamista varten. Uutta tuotanto-osastoa nimitettiin “Vagnerin osastoksi” ja siellä pääasiallisesti tehtiin kranaatinsytyttimiä. Vain osassa tehdasta voitiin valmistaa keramiikkaa. Tehdassalit vapautuivat vasta vuoden 1940 huhtikuussa. Jatkosotaan taas joutui osallistumaan suurin osa tehtaan teknillisestä henkilökunnasta.

Järkyttävä ja samalla myös ratkaiseva onnettomuus tehtaan historiassa sattui sodan jälkeen elokuussa vuonna 1945. Tehdas paloi tuolloin käyttökelvottomaksi. Palossa säästyivät tehtaasta uunit ja seiniä sekä konttoriosasto ja varasto. Sodan jälkeisen pula-ajan vuoksi tehtaan uudelleenrakentaminen kesti kolmisen vuotta.

Tehdas käynnistettiin vuonna 1948. Tehtaan uudelleenrakentaminen kesti kauan, koska rakentamista varten oli vaikea saada rautaa. Sementtiä kyllä oli, koska käytöstä poistettu imukaasumoottori myytiin Paraisten Kalkki Oy:lle. Aarnio oli rehellinen mies, eikä suostunut käyttämään rakennusmateriaalin hankkimiseksi mitään epärehellisiä keinoja.

Tehdas oli pysähdyksissä juuri sodan jälkeen, jolloin tavaran menekki olisi ollut suurimmillaan. Palon jälkeen tehtaan työntekijät osallistuivat alueen siivoamiseen ja rakentamiseen. Tehtaalla oli jatkuvasti palkkamenoja, vaikka tuloja ei ollut. Vakuutus ei myöskään kattanut palosta aiheutuneita kustannuksia. Vaikka Kera Oy toimi palon jälkeen vielä kymmenen vuotta, voidaan olettaa, että tulipalo suurine tappioineen heikensi tehtaan kilpailukykyä.

1950-luvun alkupuolella tehdas oli vielä melko hyvin toiminnassa. Tehtaan toiminta alkoi kuitenkin vähitellen osoittaa hiipumisen merkkejä. Syitä tehtaan alamäkeen on esitetty eri tahoilta mm. haastateltavien keskuudesta useita. On arvioitu, että Kera Oy ei pystynyt kilpailemaan jatkuvasti laajentuvan Arabian keramiikkatehtaan kanssa. Lisäksi Suomeen tuotiin ulkomailta Keran tuotteita edullisempaa talouskeramiikkaa. Näin Keran tuotteiden kysyntä jatkuvasti heikentyi ja tehtaalla ei ollut resursseja vastata uusiin haasteisiin. Materiaaleista lasi ja muovi saavuttivat myös 1950-luvulla enemmän jalansijaa. Keramiikka ei ollut “muodissa”. Tehdas lopetti tuotantonsa kannattamattomana vuonna 1958. Tehtaan lopettamiseen liittyvä jälkiselvittely kesti 1960-luvun alkupuolelle saakka.

Tehdasrakennus

Kera Oy:lle kuulunut ja edelleen olemassa oleva tehdasrakennus valmistui palon jälkeen, vuosina 1945-48. Palossa vuonna 1945 tuhoutuneessa rakennuksessa oli osa alkuperäistä, tehtaan perustamisen jälkeen rakennettua ja osa oli syntynyt myöhemmin usean laajennushankkeen tuloksena. Tehdas rakennettiin aluksi keskiosaltaan ja uuni- ja konehuonesiipien osalta kaksikerroksiseksi. Lisäksi radan puolelle tehtiin yksikerroksinen lastausosa.

Vuoden 1926 jälkeen, Valto Aarnion johtajakauden alussa rakennus korotettiin keskiosaltaan kolmikerroksiseksi ja siten saatiin asialliset kuivaustilat ja ullakolle tehtiin kipsimuottien varasto. Konttoritilaksi erotettiin lasitushuoneen päästä huone.

Konttori oli aikaisemmin ollut johtajan asuinrakennuksessa. Seuraavassa laajennusvaiheessa yksikerroksista lastausosaa laajennettiin koko rakennuksen mittaiseksi ja näin tehtaalle saatiin asialliset konttoritilat ja esineiden näyttelytila.

Uutta ja mittavaa laajennusta alettiin suunnitella vuosina 1936-37, koska tuotanto oli paisunut niin suureksi, että tilat eivät enää riittäneet. Hanketta ei kuitenkaan pystytty toteuttamaan suunnitelmien mukaisesti yhdellä kertaa. Tehtaalla ei silloisesta hyvästä menestyksestä huolimatta ollut siinä määrin katetta, että lainaa olisi saanut riittävästi.

Johtaja Aarnio päätti, että tehtaan laajennus toteutetaan vähitellen yhtiön omilla varoilla. Vuosina 1937-38 pohjoissivulle rakennettiin yksikerroksinen tehdassali ja radanpuoleinen yksikerroksinen lastaus- ja konttoriosa korotettiin kaksikerroksiseksi, jotta toiseen kerrokseen saatiin lisää muovailutilaa.

Lisäksi rakennettiin varaston ja tehdasrakennuksen väliin konttorihuoneisto pylväistön varaan, jotta rakennuksen välissä oleva ajotie säilyisi. Muutokset tehtiin taiteilija O. J. Ermalan suunnitelmien mukaan. Laajennushanke valmistui vuoden 1938 aikana.

Vuonna 1939 toukokuussa tehtaassa syttyi tulipalo siten, että tehtaan ullakko paloi ja kolmas kerros osittain. Päätettiin, että vahinkoja korjatessa tehdasta voidaan samalla taas laajentaa. Jälleen O. J. Ermala laati piirustukset. Pohjoissivulla ollut yksikerroksinen osa päätettiin korottaa kolmikerroksiseksi ja radan puoleinen sivu konttorirakennuksen räystäskorkeuteen. Rakennushanke saatiin päätökseen vuoden 1939 lokakuun loppuun mennessä.

Vuonna 1945 sattuneen palon jälkeen aloitettiin jälleen tehtaan rakentaminen. Rakennus valmistui vuoden 1948 aikana kolmikerroksisena. Pohjakerroksessa (ensimmäinen kerros) oli saven muokkaamiseen ja polttamiseen tarvittava laitteisto. Toisessa kerroksessa tapahtui saven työstäminen esineiksi ja sinne oli sijoitettu sähköuuni. Tässä kerroksessa sijaitsi myös laboratorio ja ruokala. Kolmannessa kerroksessa tapahtui konevalu ja siellä oli toiminnassa “vacum-kraana”. Esineiden kuivaus tapahtui myös tässä kerroksessa. Ullakolla säilytettiin kipsimuotteja. Valmiit tuotteet vietiin varastoon, jonne oli käynti myös konttoriosaston kautta.

Tehdasrakennukseen tehtiin raaka-aineen ja tavaran kuljetusta varten hissi. Hissilaitteisto oli suurikokoinen ja sitä varten rakennuksen keskiosaan täytyi rakentaa “uloke”. Palon jälkeen tehtiin myös kellarikerros.

Savi ja sen työstäminen

Raaka-aineeksi tarvittava savi saatiin tehtaan lähistöllä olevalta pellolta, missä savea oli runsaasti. Tämä punaiseksi palava luonnonsavi, ns. punasavi on matalapolttoisuutensa vuoksi hyvin käyttökelpoista. Kerassa tuotteet poltettiin yleensä 900 asteen lämmössä.

Saven nosto tapahtui talvella, jolloin pohjavedestä oli vähiten haittaa. Ampumiseen käytettiin kantopommeja. Pellolta kuorittiin päällä oleva multakerros pois ja noin 1,5-2,0 metrin korkuinen savikerros kaivettiin lapioilla irti ja kuljetettiin hevosella tehtaan lähelle kasaan, jossa se sai tekeytyä parikin vuotta ennen käyttöönottoa. Kasasta savi ajettiin tarpeen mukaan hevosella tehtaaseen. Savi nostettiin järjestelmällisesti “sarkoja” pitkin. Tehtaan läheisyyteen syntyi lampia. Monet valokuvat otettiin tehtaan edustalta, kun työntekijät seisoivat lampien keskelle jätetyillä saarilla. Keran aikana niitä käytettiin myös jonkun verran kala- ja uimalammikkoina.
Saven käyttötarkoitus määritteli, mitä aineita pellolta nostettuun saveen lisättiin ja miten seos muokattiin. Savimassan täytyi itsessään olla tarpeeksi lujaa, jotta se kestäisi raakakäsittelyä monine työvaiheineen. Massan oli myös pysyttävä koossa polton aikana, kunnes lämmön vaikutuksesta määrätyt liuottimet tekevät tehtävänsä eli “sulattavat” kaikki aineosat toisiinsa.

Muokkauksen loppuvaiheessa savi joutui savikraanoihin, joista muokattu savi työntyi pötköinä ulos. Koneita sanottiin makkarakraanoiksi. Muokatut savipötköt vietiin kellariin kypsymään, minkä jälkeen ne olivat vasta käyttövalmiit.

Tehtaan alkuaikoina kukkaruukkuja ei valmistettu suodatetusta savesta, vaan kasalta tuotu savi muokattiin isolla savikraanalla sekoittamalla siihen hiekkaa ja samottia kraanauksen yhteydessä.

Saviseoksen muovaus on vaihe, mikä antaa esineelle muodon. Kerassa tuotteet syntyivät lähinnä neljällä tavalla: käsin dreijaamalla, konemuovauksella, valamalla tai puristamalla.

Käsin muovaaminen eli dreijaaminen tapahtui siten, että savi sai muotonsa polkemalla pyörivän savenvalupyörän eli dreijan avulla. Kerassa käsin muovaamalla tehtiin etupäässä taidekeramiikkaa.

Kerassa valmistettiin valamalla mm. ilmankostuttimia. Konemuovauksella valmistettiin kivivateja sekä puristamalla kukkaruukkuja.

Lasitus on tärkeä osa saviesineiden pintakäsittelyä, koska yleensä tavanomaiset punasaviesineet eivät pidä vettä. Keran tuotantoon kuuluivat tärkeänä osana talouskeramiikka ja tästä syystä esineiden turvallinen lasitus oli välttämätön. Lasitus saattoi olla väriltään läpinäkyvä, mitä käytettiin etupäässä juuri talouskeramiikassa. Lasituksesta saatiin värillistä metalliyhdisteitä käyttämällä ja tämä vuorostaan antoi rajattomat mahdollisuudet esineiden koristelemiseen.

Jo 1930-luvulla johtaja Aarnio aloitti “taistelun” lasitettujen kukkaruukkujen puolesta. Koska vanhan kansanperinteen mukaan kukat viihtyivät vain huokoisissa ruukuissa, eivät Keran kauniit ja helposti puhtaana pidettävät lasitetut ruukut menneet kaupaksi. Myöhemmin tilanne kuitenkin muuttui, kun Arabian tehdas panosti lasitettujen ruukkujen valmistamiseen ja suuren tehtaan resurssein hoidetun markkinoinnin avulla sai käyttäjät toisiin ajatuksiin.

Saven työstäminen tehtaalla vaati luonnollisesti melkoisen määrän erilaisia koneita. Niitä kuten edellä kävi jo ilmi, ostettiin välittömästi tehtaan perustamisen yhteydessä. Koneiden käyttötaidoissa lienee kuitenkin tehtaan alkuaikoina ollut puutteita. Tätä osoittaa vuoden 1926 toimintakertomuksessa maininta, että lietetetyn saven kuivaamisesta siten, että savi oli kannettu miesvoimin ulos ulkopuolella oleviin pieniin altaisiin, joita veden haihduttamiseksi lämmitettiin puilla. Käyttökelpoista savea oli tällä menetelmällä saatu vain 500 kiloa viikossa.

Varastossa kyllä oli ollut kauan käyttämättömänä lietteen kuivaamista varten kone, josta vain oli puuttunut konepumppu. Kun puuttuva pumppu hankittiin, savea voitiin kuivata 720 kiloa viidessä tunnissa. Varastossa oli seissyt käyttämättömänä myös seulalaite. Edellä mainitut koneet otettiin toimintaan Aarnion toimesta. Hän kiinnitti erityistä huomiota juuri koneiden hyväksikäyttöön eri prosesseissa.

1920-luvun lopussa ostettiin täysautomaattinen ruukkukone ja suihkulaite koristelemista varten sekä pari kuulamyllyä ja savivalssi.

Vuonna 1939 ostettiin pysähdyksissä olleelta Rakkolanjoen keramiikkatehtaalta kaksi suotopuristinta. Tällöin hankittiin myös muovauskoneita ja puhdistuskoneita. Koneita hankittiin aina tarpeen ja varojen mukaan.

Tehtaan loppuaikana hankittiin Amerikasta huippunykyaikainen makkarakraana. Kun tehdas lopetti toimintansa, Arabian tehdas osti sen. Muut koneet myytiin romuna.

Tehtaassa oli aluksi vain kaksi suoraliekin uunia. Uunit joutuivat luonnollisesti myös parannusten kohteeksi laajennusten yhteydessä. Vuonna 1939 molemmat ääriuunit rakennettiin kammiouuneiksi ja niiden välissä oleva uuni jäi suoraliekin uuniksi. Muutosten jälkeen tehtaan uunitilavuus kohosi 61 m3, mikä riittää 40 tonnin tavaramäärän polttoon viikossa tai kappaleissa laskettuna 20 000 esineen polttoon viikossa. Vuoden 1945 palon jälkeen uuneja todennäköisesti oli viisi, joista yksi oli pieni sähköuuni.

Polttouunit lämmitettiin lähes koko toiminnan ajan haloilla. Osa tehtaan tarvitsemasta energiasta tuotettiin vuoteen 1939 saakka omalla imukaasugeneraattorilla. Vuonna 1939 Grankullan kauppala sitoutui toimittamaan riittävän määrän sähköä tehtaalle.

Tehtaan henkilökunta

Tehtaan henkilökuntaan kuului ensimmäisen viiden vuoden aikana keskimäärin 20 työntekijää ja seuraavana viisivuotiskautena 26. Vuonna 1934 työntekijöitä oli 31 ja vuonna 1941 heitä oli 40. 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa työntekijöiden määräksi on arvioitu jopa 115. Työntekijöiden määrä kuitenkin jälleen supistui 1950-luvun loppupuolelle tultaessa. Tehtaan työntekijät olivat tehtaan lähiympäristöstä ja rantaradan varrelta. Tehtaan puolesta oli muutamia asuntoja. Tehtaanjohtajan Rauhala-nimisellä tontilla oli aittarakennus ja sauna-asuinrakennus, joissa asui tehtaan työntekijöitä. Vieressä olevalla Lärkelundin tontilla oli myös työntekijöille tarkoitettu asuinrakennus. Kauniaisissa oli tehtaan työntekijöille varattu Blankettin huvila Asematie 8:ssa.

Tehtaan henkilökuntaan kuului muutamia työntekijöitä, jotka olivat olleet tehtaan palveluksessa alusta tai lähes alusta alkaen. Monet työntekijät olivat perustaneet kotinsa tehtaan lähelle ja näin juurtuneet alueeseen ja tehtaaseen. Nuoret, etenkin perheettömät työntekijät saattoivat vaihtaa työpaikkaa helpommin.

Keramiikkatehtaiden työntekijät kuten lasitehtaidenkin hakeutuivat työhön tehtaalta toiselle. Kupittaan Savitehtaalta tuli työntekijöitä Keran tehtaalle ja päinvastoin. Kun Kauklahden Lasitehdas lopetti toimintansa vuonna 1951, sieltä siirtyi muutamia työntekijöitä Keran palvelukseen.

Saven muokkaaminen pellolta nostetusta möhkäleestä kukkaruukuksi tai hienon hienoksi taide-esineeksi vaati suuren määrän eri työvaiheita ja niitä tekeviä työntekijöitä. Saven nostaminen ja kuljettaminen läheisiltä pelloilta ihmis- ja hevostyövoimalla vaati omat tekijänsä. Savimiehet muokkasivat saven koneissa käyttökelpoiseksi raaka-aineeksi. Saven muovaaminen eri menetelmillä vaati muottien tekijää, konemuovaajaa, muottien tyhjentäjää ja siirtäjää, piikkien lyöjää, puhdistajaa, liittäjää, valajaa, jne. Raaka-aineen ja esineiden siirtäminen vaati kantajia. Muovaamisen jälkeen tarvittiin mm. polttajaa, silaajaa, lasittajaa ja koristelijaa. Tuotteiden varastointi ja toimitukset vaati varastonhoitajan, esineiden kuljettajan, pakkaajat ja pakkauslaatikoiden tekijät. Esineet kuljetettiin alkuaikoina hevosella. Tehtaan koneiden hoito vaati asentajia ja laitosmiehiä.

Tehdas tarvitsi asioiden hoitamiseksi johtajan lisäksi johtohenkilöstöä esimerkiksi teknillisen johtajan, työnjohtajia sekä osaavan konttorihenkilökunnan. Tuotteiden menekin takaamiseksi tarvittiin myyntihenkilöstöä. Tehtaassa oli myös ruokala ja sen toiminnasta vastaavat henkilöt.

Keramiikkatehdas ei myöskään voinut toimia ilman taideteollista koulutusta saaneita suunnittelijoita. Tehtaalla työskenteli samaan aikaan yleensä muutama koulutuksen saanut taiteilija tuotemallien suunnittelijoina. Vuonna 1934 heitä oli neljä, myöhemmin tehtaan huippukautena taiteilijoita on arvioitu olleen kuudesta seitsemään. Todennäköistä on, että tähän lukuun on laskettu mukaan myös ne työntekijät, joilla ei ollut varsinaista taidekoulutusta, vaan olivat sillä tavalla taiteellisesti lahjakkaita, että osasivat koristella tai jopa suunnitella esineitä. Koska tehdas toimi nelisenkymmentä vuotta, siellä ehti toimimaan suuri joukko taiteilijoita. Tehtaan tuotantoon liittyvät mallikirjat antavat tietoa yksittäisten esineiden suunnittelijoista ja suunnitteluvuodesta. Esineen pohjassa olevat nimikirjaimet eivät aina kerro, onko esine juuri kyseisen henkilön suunnittelema. Nimikirjaimet saattavat olla myös henkilön, joka on ainoastaan tehnyt koristemaalauksen esineeseen.

1930-luvulla Grankullan Saviteollisuuden palveluksessa oli monta tasokasta taiteilijaa. Tehdashan eli tuolloin hyvää kasvun aikakautta, mm. koriste-esineiden määrä laajeni huomattavasti.

Kerttu Suvanto toimi tehtaalla vuosina 1934-35. Hän suunnitteli maljakoita ja kannuja. Tämän jälkeen hän siirtyi Kupittaan Saviteollisuuden palvelukseen taiteelliseksi johtajaksi.

Valentine Modig oli tehtaalla vuosina 1934-37. Hän suunnitteli koriste-esineitä kuten Suvantokin. Hän lähti myös keralta Kupittaalle.

Eva Dromberg ja Ines Häggqvist työskentelivät myös tuolloin tehtaalla. He suunnittelivat kukkaruukkuja ja koriste-esineitä.

1930-luvulla tehtaalle tuli muutamia työntekijöitä, joiden palvelusuhde kesti aina 1950-luvulle saakka.

Eva Corander suunnitteli tehtaalle talouskeramiikkaa jo 1930-luvun loppupuolella. Hän suunnitteli mm. teekalustoja, mukeja, kynttilänjalkoja ja koristekeramiikkaa. Corander oli kiinnostunut myös lasittamisesta.

K. A. Wallin, tehtaan lasittajamestari suunnitteli myös itse jonkin verran esineitä. Hän oli erittäin taidokas ja arvostettu lasittaja.

Sigurd Kjellberg on myös henkilö, joka antoi mittaamattoman panoksen tehtaan toimintaan. Hän oli tehtaan käsinmuovaaja “dreijaaja”. Hän dreijasi yksityisesti myös tunnetuille taiteilijoille kuten Toini Muonalle ja Marita Lybeckille. Kjellberg suunnitteli myös jonkin verran mm. koriste-esineistöä.

Artturi Numminen on myös henkilö, jota ei voi Keran tehdasta tarkasteltaessa unohtaa. Hän tuli Keralle Kupittaan Saviteollisuuden palveluksesta 1930-luvulla ja työskenteli tehtaassa aina 1950-luvulle saakka. Numminen oli Keralla kipsimuottien tekijä. Hän suunnitteli muutamia esineitä tuotantoon. Nummisen taiteellisuus pääsi esille vapaasti tehdyissä saviveistoksissa, jotka useasti esittivät kansantyyppejä humoristisella tavalla.

1940-luvulla tehtaan taiteilijajoukko sai uusia tekijöitä joukkoonsa, Rauha Ahosen, Ritva Karpion, Maire Pietikäisen ja Viola Lindrothin. He suunnittelivat koriste-esineitä, kuten maljakoita. Lindroth oli mieltynyt eläinhahmoihin, mm. bambit olivat hänen erikoisalaansa.

1950-luvulle tultaessa Keran taiteilijajoukko uudistui melkoisesti. Hallitsevassa asemassa suunnittelussa oli käytännöllisten ja esteettisesti kauniiden esineiden tuottaminen.

Terttu Salonen toimi Keralla suunnittelijana vuosina 1949-55. Hän suunnitteli käyttökeramiikkaa kuten vuokia, kulhoja jne. Hän pyrki luomaan yhteensopivia kokonaisuuksia. Esimerkiksi kulhon kansi el ollut pelkkä kansi, vaan sitä voitiin käyttää eri tarkoituksiin.

Tehtaalla oli tuolloin suunnittelijoina myös Viola Grönmark, Anneli Hautaa, Hilkka Allonen ja Elsa Jämsä.

Marita Lybeck oli Keralla taiteellisena johtajana vuosina 1957-58. Hänellä oli aikaisemmin ollut oma paja, Emmel, Kauniaisissa. Hän suunnitteli myös erilaisia ruoka-astiastoja mm. “Koto-astiaston”, kukkaruukkuja ja myös koriste-esineistöä. Lybeckin suunnittelua hallitsi käyttökelpoisuus ja tyylikkyys.

Keran tehtaalla oli myös pitkään olleita työntekijöitä, joista oli ajan myötä tullut kuin osa tehdasta. Heistä mainittakoon valutyössä ollut Maija Puttonen, laitosmies Sarén, monitoimimies Rantanen ja ennen kaikkea teknillinen johtaja Urho Saukkonen.

Keran tehtaalla kävi myös joukko ulkopuolisia taiteilijoita mm. Väinö Aaltonen, Jyrki Mäntynen, Alpo Sailo ja Ville Wallgren polttamassa töitään. Keran yksi myyntiartikkeli oli muovailusavi.

Tehtaan tuotanto

Viherlaakson Kattotiili Oy perustettiin aluksi tiilitehtaaksi kuten monet muutkin keramiikkatehtaat maassamme. Tuotanto lähti kuten artikkelin alussa ilmeni suuntautumaan heti kukkaruukkujen, talouskeramiikan ja koriste-esineiden valmistukseen. Ensimmäinen säilynyt tehtaan tuotteiden hinnasto on vuodelta 1928. Sen jälkeen tehdas painatti hinnastoja lähes vuosittain.

Hinnastot antavat myös hyvän kuvan tuotannon kehityksestä. Vuoden 1928 luettelossa oli 190 tuotenumeroa. 1930-luku oli voimakasta kasvun kautta. Tästä esimerkkinä se, että vuoden 1935 hinnastossa tuotteita oli jo 400.

Keran tuotannossa oli myös artikkeleita, jotka otettiin käyttöön lähes tehtaan alussa ja ne pysyivät tuotannossa muuttumattomana loppuun saakka. Tähän sarjaan kuuluvat talousesineet kuten kivivadit, tulenkestävät vuoat ja karjalanruukut. Nämä olivat myös tuotteita, joista Kera tunnettiin. Kukkaruukuissa perustuotanto pysyi melko samana, mutta niitä suunniteltiin myös ajan virtausten mukaisesti.

Keran tuotantoon kuuluivat nimikkeellä “erilaiset tarvikkeet” myös joukko mielenkiintoisia ja juuri Keralle ominaisia esineitä kuten ilmankostuttimet, kukkopillit, kynttilänjalat, tuhkakupit ja seinälautaset. Keran tehdas teki tuotantoaan tunnetuksi osallistumalla erilaisille messuille kuten asunto-, puutarha- ja suurmessuille. Keran edustaja kulki myös eri puolilla Suomea esittelemässä tehtaan tuotteita. Kera pyrki viemään tuotantoaan myös ulkomaille. Ruotsiin onnistuttiin viemään jonkin verran.

Markkinointikohteina olivat lisäksi Amerikka ja Saksa, mutta vienti näihin maihin ei lähtenyt yrityksistä huolimatta käyntiin.

Keran tuotantoon ehti kuulua 40 toimintavuoden aikana runsaasti erilaisia malleja, etenkin koriste-esineitä. Näitä esineitä on edelleen olemassa yksityiskodeissa ja kokoelmissa muistuttamassa tehtaan olemassaolosta, vaikka tehdas on jo aikapäiviä sitten siirtynyt historian sivuille.

TOIMINIMET:

VIHERLAAKSON KATTOTIILI OY 1917-1919

VIHERLAAKSON SAVITEOLLISUUS OY 1920-1922

GRANKULLAN SAVITEOLLISUUS OY 1922-1935

KERA OY 1936-1958

Lähteet:

Espoon kaupunginmuseon asiakirja-, haastatteluja valokuva-arkisto Museoviraston historian toimiston keramiikka-arkisto

Keramiikkatehtaiden hinnastot (Kera, Kupittaa, Arabia)

J. Sakari Aarnion yksityiskokoelma

Heikki Hyvönen, Suomalaista keramiikkaa, Porvoo 1983 Kyllikki Salmenhaara, Keramiikka, Keuruu