Eero Artman
Artikkeli on julkaistu Viherlaaksolaiset ry:n 30-vuotisjuhlajulkaisussa vuonna 1987.

Vain harva tämän päivän viherlaaksolainen tietää, että Viherlaaksossa, Helsingintien varrella on vuosina 1944-1972 toiminut Suomessa varsin tunnettu kellotehdas K. Soidinsalo Oy. Kellojen valmistus tapahtui Soidinsalojen omakotitontin kahdessa piharakennuksessa, joista toinen oli aikanaan ollut navettana tai tallina. Tehtaan toimisto sijaitsi asunnon yhteydessä. 1960-luvulla tontille rakennettiin uusi, varsinainen tehdasrakennus ja toinen verstaana toiminut piharakennus ns. koivikkoverstas, purettiin. Soidinsalojen omakotitalo, toinen rakennus, jossa kelloja valmistettiin sekä uudempi tehdasrakennus ovat vielä jäljellä. Koivikkoverstas rakennettiin sotien aikana sen vuoksi, että paukkuhälyttimien valmistustoiminnassa jouduttiin käsittelemään ruutia. Tätä työtä varten oli oltava erillinen rakennus. Myöhemmin koivikkoverstaassa tehtiin kellojen kokoonpano.

Vaikka varsinainen kellojen valmistus alkoi vasta vuonna 1944 oli Kalervo Soidinsalo jo aikaisemmin ehtinyt harjoittaa verstasrakennuksessaan muuta alaan liittyvää toimintaa. Hän oli ammatiltaan kelloseppä. Ollessaan 1930-luvulla helsinkiläisen kellotukkuliikkeen palveluksessa hän kierteli kelloja myyden ympäri Suomea. Siinä sivussa hän korjaili kelloja ja monia muitakin erikoislaitteita.

Sotien aikana 1939-1944 hänen kellosepäntaitojaan tarvittiin. Hän valmisti armeijalle mm. paukkuhälyttimiä ja ns. “helvetinkoneita” sekä korjaili monia armeijan käyttämiä erikoislaitteita. Jos muut eivät saaneet jotain laitetta kuntoon, tuotiin se “Kallulle” korjattavaksi.

Paukkuhälyttimillä oli myös siviilikäyttöä sekä omenatarhoissa että kotieläinsuojien hälyttiminä. Sotien aikana ja vielä monta vuotta sen jälkeenkin vallitsi pula ruoasta. Varsinkin “penskat” pyrkivät omenavarkaisiin. Soidinsalojen omakin puutarha oli varustettu paukkuhälyttimillä, kun lähiseudun pojat tunkeutuivat orapihlaja-aidan läpi omenavarkaisiin. Kompastuminen paukkuhälyttimeen kytkettyyn, pimeässä näkymättömään lankaan laukaisi paukkupanoksen. Pahvikuorisena hälytin oli vaaraton, siitä ei sinkoillut ympäristöön mitään sirpaleita. Kova pamaus aiheutti kuitenkin varmaan sen, että pojille tuli jotain housuun, koska äidit tulivat valittamaan, ettei sellaisia laitteita saa asentaa paukahtelemaan. Siihen loppuivat poikien luvattomat vierailut Soidinsalojen omenatarhassa.

Monilla viherlaaksolaisilla oli näinä ruokapulan vuosina oma sika, lammas, siipikarjaa tai kaniineja kasvamassa. Ne olivat tietysti niin haluttua tavaraa, että kanaloiden ja karsinoiden ovet oli paras yön tullen varustaa hälytyslaittein. Siihen tarkoitukseen käytettiin, kun mitään nykyaikaisia hälyttimiä ei vielä ollut, usein juuri Soidinsalon valmisteita.

Oma lukunsa olivat “Kallun helvetinkoneet”, joita mm. kaukopartiot käyttivät miinoittaessaan tärkeitä vihollisen sotilaskohteita. Aluksi ne olivat messinkikuorisia, joihin koneistot tulivat Sveitsistä. Myöhemmin rungot valettiin muovista ja Soidinsalon sekä neljän kemisti-insinöörin yhteistoiminnalla saatiin aikaan laitteisto, joka toimi miltei minuutin tarkkuudella viikkojen tai jopa kuukausien kuluttua panoksen asettamisesta. Näillä vehkeillä miinoittivat suomalaiset kaukopartiomiehet mm. Murmannin rataa, ja ehtivät hyvin takaisin omalle puolelle ennen miinojen laukeamista. Toimintaperiaatteena niissä oli syöpymällä poikki menevä metallilanka, joka vapautti iskurin laukaisemaan panoksen. Tämä Soidinsalon kehittämä laite herätti aikanaan suurta huomiota ja väitetään, voi olla perätönkin tieto, että Hitleriä vastaan suunnattu attentaatti tehtiin tämän laitteen avulla. Koska laitteessa, muista vastaavasti poiketen, ei ollut metalliosia, oli sen vieminen perille helpompaa. Siitä se K. Soidinsalo Oy:n toiminta vuonna 1944 kellotehtaana ja myöhemmin monien muidenkin laitteiden valmistajana varsinaisesti alkoi.

Soidinsalo huomasi, että kelloja tarvittaisiin, mutta niitä ei ollut saatavana. Niinpä hän taitavana ammattimiehenä päätti aloittaa kellojen valmistamisen ja keskittyi perinteisten punttikellojen tekemiseen. Oli Suomessa siihen aikaan muutamia muitakin kellotehtaita. Eräs toinen tehdas valmisti lyöntikoneistolla varustettuja seinäkelloja. Kun tämän tehtaan johtaja vietti merkkipäiväänsä, lähetti Kalervo Soidinsalo oman onnittelunsa ja varusti sen allekirjoituksella “Lyömätön Soidinsalo”. Kallun kelloissa kun ei ollut lyöntikoneistoa.

Ei ollut kellojen valmistaminen sodan jälkeen helppoa. Kaikesta oli pulaa. Mitään kellon osia ei ollut saatavana, vaan kaikki oli tehtävä itse. Monet osien valmistukseen tarvittavat koneetkin olivat omatekoisia. Osien valmistukseen tarvittavaa raaka-ainetta oli vaikea saada. Vain tietty Outokummun valmistama messinki oli soveliasta kellon rattaiden tekoon. Se oli riittävän kovaa, mutta kuitenkin helppo jyrsiä. Usein jouduttiin turvautumaan “mustaan pörssiin” messinkilevyä ja -tankoja hankittaessa. Välillä saatiin liikaa sinkkiä sisältävää tavaraa, josta oli vaikea saada kunnon osia syntymään.

Punttikelloissa tarpeelliset messinkiketjut ja niiden valmistuslaitteetkin tehtiin itse. Nykyään ketjua saa ostaa valmiina metrikaupalla. Saunan pataakin tarvittiin, kun ketjut käsiteltiin typpihapolla. Musta savu vaan nousi. Ei ollut mitään työsuojelumääräyksiä. Jokainen suojeli itseään minkä taisi.

Soidinsalon verstaalla valmistettujen tupakellojen pohjat tehtiin koivupuusta ja niihin porattiin reiät akselipesiä varten. Kellotaulut olivat myös itse tehtyjä. Verstaan vintillä oli puutyötila. Kellotaulut koristeltiin aluksi käsin maalaamalla, mutta koska työ oli varsin hidasta, pyrittiin keksimään muita menetelmiä. Osa koristeluista tehtiin siirtokuvien avulla ja myöhemmin kellontaulut painettiin kirjapainossa paperille ja liimattiin paikalleen.

Vähin erin ajat palautuivat taas normaaleiksi, ulkomaankauppa elpyi ja perinteisiä saksalaisia tupakelloja alkoi tulla markkinoille. Kotimainen pienteollisuus, jota Soidinsalon kellotehdas edusti, ei ollut kilpailukykyinen suurvalmistajien kanssa. Kallun oli keksittävä muuta. Ja Kallu keksi. Naapuriyrittäjäkin huomautteli, että Kallu se vain keksii ja keksii, sillä markkinointi tahtoi Soidinsalolta jäädä vähän heikommalle tolalle.

Kelloalaan liittyviä uusia artikkeleita, kuten koulujen opetuskelloja, valmistettiin. Tehtiin paristokäyttöisiä mainospyörittäjiä, pankeille säästölippaita ja lippaiden lukkolaitteita, uistinkeloja, uistimia, muoviliinoja ym. Vaatemyymälöissä käytetty housujen ripustin eli “Puntti-Pekka” on myös Kalervo Soidinsalon keksimä. Erikoispiirteenä hänellä oli täydellinen kaksikätisyys. Vasaran hän otti aina siihen käteen, joka sattui olemaan lähempänä.

Monissa paikkakunnan riennoissa oli Kalervo Soidinsalo mukana. Hän oli urheiluseura Viherlaakson Veikkojen perustajajäsen ja sen monivuotinen puheenjohtaja. Hän toimi aktiivisesti Viherlaakson Yhteiskoulun Kannatusyhdistyksessä ja oli tietysti myös perustamassa yhdistystämme 35 vuotta sitten.

Kiitämme Sakari Miettistä, joka on luovuttanut tätä artikkelia varten käyttöömme Soidinsalon kellotehdasta koskevaa materiaalia ja kertonut omia kokemuksiaan kellojen valmistuksesta vv. 1944-49 ollessaan enonsa Kalervo Soidinsalon verstaassa työnjohtajana.

Kauas ei ole omena puusta pudonnut. Sakari Miettinen on ollut kelloalalla koko ikänsä, viimeiset parikymmentä vuotta itsenäisenä yrittäjänä kelloja valmistaen.