Vuosi 1972 on muistoissani aivan erikoinen, sillä tuolloin minusta tuli ylioppilas.
Perheeni oli vuotta aiemmin muuttanut Espoon Puolarmetsään alueelle, joka nyttemmin tunnetaan Eestinmalmina. Vanhempani rakensivat omakotitaloa tontille, jossa oli pieni kesämökki. Tuossa mökissä asuimme talon rakennusajan. Lähitienoolla oli vain muutama omakotitalo, joissa asuttiin ympäri vuoden. Mökkejä oli, mutta niihin kesäasukkaat tulivat keväällä Helsingistä. Mökissä ei ollut mitään mukavuuksia. Oli sentään sähköt. Edellisen vuoden olin viettänyt International Cultural Youth Exchange (ICYE) -stipendiaattina Yhdysvalloissa, joten muutto tuohon pikkumökkiin kävi vähintäänkin kulttuurishokista.
Koulua kävin Helsingissä Arkadian yhteislyseossa. Koulumatkat tein bussilla. Länsiväylä oli jo tuolloin olemassa ja nautinkin kauniista merimaisemista koulumatkoilla. Alkuvuodesta 1972 isältä murtui ranne rakennuspuuhissa. Sairauslomasta hän ei paljon perustanut. Koulumatkani muuttuivat isän kyyditykseksi työpaikalle Mikonkadulle. Jo tuolloin Länsiväylän aamuruuhkat olivat melkoisia. Sitten lähdin etsimään parkkipaikkaa Arkadiankadun lähistöltä. Se ei aina ollutkaan ihan helppoa. Koulupäivän jälkeen hain isän työpaikaltaan jatkamaan rakennuspuuhia.
Rakennuspuuhiin liittyy myös eräs muisto Mankkaan kaatopaikasta. Rakennusjätettä tuli paljon ja se piti viedä kaatopaikalle. Jätekuormat kuljetimme useimmiten pikkusiskoni kanssa kahdestaan.
Farmariauton takatila lastattiin rakennusjätteillä, ja sieltä ne heiteltiin kaatopaikan lavoille. Kerran keväällä Mankkaan kaatopaikan maapohja oli pelkkää savivelliä. Automme vajosi akselia myöten siihen liejuun. Muistan, kun roska-autojen kuljettajat katselivat ylhäältä autoistaan, että kuinkahan meinaa tyttö tuosta selvitä! Hetken kuluttua tulivat apuun ja vetivät automme kuiville.
Vanhempieni talon rakennusprojekti vei huomattavan ajan abivuodestani. Muistan useamman kerran hakeneeni rakennustarvikkeita joko Espoon keskustasta Lindholmin sahalta tai Niittykummun Renskalta(Renlundilta).
Kesällä vanhempieni talo valmistui. Kunnallistekniikkaa ei vielä tuolloin alueella ollut. Talon viereen kaivettiin kaksi isoa kaivoa. Toiseen tuotiin käyttövesi ja toinen oli likakaivo. Naapurissamme oli takapihalla iso avokomposti, joka vilisi rottia. Muistan, kun talomme takan pohja valettiin ja seuraavana aamuna huomasimme märän betonin läpi kaivautuneiden rottien jäljet. Rottasotaa jatkui siihen saakka, kunnes terveysviranomaiset kielsivät naapureita heittämästä talousjätteitä kompostiin.
Syksyllä vietin välivuotta opinnoista ja olin Soukan lastentarhassa harjoittelijana. Tuo aika oli varsin opettavainen kokemus, päätin nimittäin olla hakeutumatta alalle. Tuolloin tutustuin myös hieman Espoon kunnallispolitiikkaan, jos niin voidaan sanoa. Lastentarhassa odotettiin pelonsekaisin tuntein sosiaalilautakunnan puheenjohtajan Margit Loiskeen vierailua, tai oikeammin tarkastuskäyntiä. Voi mikä riemu, kun käynti tapahtui hetkenä, jolloin lapset istuivat hiljaa paikoillaan kuuntelemassa satua. Kaikki lelut oli juuri taannoin pesty ja järjestetty. Kaikki olivat tyytyväisiä, myös tarkastajat.
Katselin vanhoja valokuvia tuolta vuodelta; jokaisessa kuvassa olen kumisaappaat jalassa. Myös luokkakuvassa. Luokan lyhyimpänä jouduin aina istumaan eturiviin…ja ne kumisaappaat jalassa. Espoo oli tuolloin vielä osin maaseutua ja tiet hiekkateitä, varsinkin noilla entisillä huvila-alueilla, missä asuimme. Melkeinpä vuoden ympäri lampsin siis kouluun kumisaappaissa.
Tarja Rae