Ruben Stiller
Luku teoksesta Nevanlinna Tuomas – Relander Jukka (toim.): Espoo – totuus Suomesta. Tammi 2000.
Espoon Matinkylä poikkeaa edukseen Helsingin Käpylästä.
Täällä näkee tuskin koskaan niitä punaviinissä soutavia maailmanparantajia, jotka tuntevat sankarivasemmistolaista huolta koko maailmasta. Matinkylässä esiintyy kyllä tervettä ja vere vää narsismia, mutta omnipotentit fantasiat koko maailman muuttamisesta eivät kuulu tänne – tai ainakaan Matinkylän keskustassa sijaitsevaan kotiini. Matinkylässä narsismi on rehellisempää ja aidompaa kuin 70-luvun joukkonarsismi, joka ratsasti työläisellä pyhimysten pitoihin.
Olen paennut tänne Käpylää. Koska Käpyläkin on jonkin sortin mielentila, Käpylää täytyy paeta sinne, missä ei kuulu turvallisille virkapaikoille syrjäytyneiden ex-stalinistien ja kriittisten kauhistelijoiden kutsuhuuto. Matinkylän lähiöravintolassa Taskumatissa ei tarvitse kuunnella masturbatorista arvokeskustelua, eikä reaalisosialismin jälkeinen krapulakaan ole ongelma. Täällä saa elää rauhassa ja kuunnella levyautomaatista mainiota kappaletta ”Juppi, hippi, punkkari”.
Matinkylässä on turha muistella 70-lukua. 70-luku on täällä tänään, se elää Matinkylän keskustan näkymässä. Näen ikkunastani Matinkylän keskustan harmaat tornitalot ja vekkulisti eri tavalla harmaan ostarin. Ympärilleni levittäytyy harmauden koko kirjo. Nautin tästä harmauden riemujuhlasta, jonka yllä kuukin näyttää paremmalta kuin Eirassa.
Tässä euroneuroottisen värikkäässä maassa Matinkylä on keidas. Matinkylä on muistijälki, joka kertoo, että tässä maassa sentään ymmärretään harmauden päälle. Harmaus on yhtä tärkeä osa suomalaista identiteettiä kuin slaavilainen melankolia. Nämä suomalaisen identiteetin perusosat yritetään nyt hukuttaa euronousukkaiden viinilaseihin ja gourmetannosten parsojen puristukseen, mutta yritys tuskin onnistuu. Matinkylä pitää tästä huolen.
Matinkylän Taskumatissa tapaa tuskin koskaan uuden keskiluokan euronousukkaita, näitä kulttuurillisten kompleksiensa riivaamia urbaaneja hyypiöitä, jotka pelkäävät mullan haisevan varpaiden välissä. Kukaan ei tule täällä hokemaan, kuinka monennen polven matinkyläläinen hän on. Täällä ei siis tarvitse todistella hartiavoimin urbaanisuutta, koska matinkyläläinen tietää hokemattakin asuvansa kaupungissa. Cool-asenne on täällä aivan turha, koska Matinkylässä ei ole pelkoa suurkaupungin ahdistavasta ärsykevirrasta, jota vastaan välinpitämättömän kalsea cool-asenne on kuulemma alun perin kehitetty.
Cooliudesta puheen ollen: olen paennut tänne paitsi Käpylää myös Helsingin Uudenmaankatua. Uudenmaankadun trendiravintoloissa historiantaju ulottuu muotilehtien edelliseen numeroon.
Identiteetti vaihtuu siellä kerran kuukaudessa, ja homman hoitaa parturi-kampaaja. Matinkylässä parturi-kampaajat kampaavat, mutta eivät vaihda identiteettiä. Matinkyläläisen historiantaju ei nimittäin sorru kaiken maailman pinnallisuuksiin ja kotkotuksiin. Täällä kampaus representoi kampausta ja pusero puseroa.
Tyyli ei ole täällä ihmisarvon korkein ominaisuus. Tyyli näyttää sen sijaan olevan ihmisarvon korkein ominaisuus niille trendibaarien pöyhkeille surffareille, jotka nauravat lähiöiden tuulipukukansalle. Tyylirasistit ovat keksineet uuden tavan halveksia niitä, joilla ei ole varaa surffailla viimeisen trendin harjalla. Ennen ns. alempia yhteiskuntaluokkia pidettiin epähygieenisinä ja väkivaltaisina, nyt heidän rikoksensa on tyylittömyys.
Etninen rasismi on tyylirasistien mielestä väärin. Se on tyylitöntä. Lähiöiden asukkaisiin kohdistuva esteettinen luokkarasismi on sen sijaan sallittua ja siitä riittää juttua etnisiä ruoka-annoksia mutustellessa. Se ei ole tyylitöntä, ellei nyt pintavasemmistolaisuus satu tulemaan muotiin. Pintavasemmistolainen muoti pakottanee trendibaarien asiakkaat aikanaan etsimään tyylillisiä vaikutteita lähiöistä, joten aikanaan näemme Uudenmaankadullakin tuulipukuun sonnustautuneita esteetikkoja, jotka yrittävät näyttää siltä, miltä lähiöiden ns. tavalliset ihmiset heidän mielestään näyttävät.
Matinkylässä ei asu tavallisia ihmisiä: tavalliset ihmiset yrittävät olla epätoivoisesti epätavallisia ja surffailevat Uudenmaankadulla.
Matinkylän rinnalla cityhelsinkiläisyys on saippuaoopperaa. Täällä kukaan ei yritä näytellä newyorkilaista. Cityhelsinkiläisten saippuaoopperassa tämä on jopa yleistä: epämääräinen ja keinotekoinen suurkaupunkilaisuuden identiteetti tarvitsee tuekseen huonoa näyttelemistä. Matinkyläläisyys ei ole huono kopio, kuten cityhelsinkiläisyys. Matinkyläläiseen identiteettiin riittää se, että asuu Matinkylässä. Asia on sillä selvä, keinotekoisia roolimalleja ei tarvita.
Matinkyläläisen identiteetin ymmärtämiseksi on tärkeä tajuta, että identiteetti on täällä jatkuvan tulemisensa tilassa. Jatkuvan tulemisen tila on yhteinen matinkyläläiselle identiteetille ja pornofilmien näyttelijöille. Matinkyläläisyys muotoutuu jatkuvassa prosessissa, eikä se ole koskaan valmis. Prosessista kiinnostuneille suosittelen kolmen paikallisen ravintolan karaokeiltoja unohtamatta tietenkään Indiana-pizzerian erikoispalvelua. Indianassa voi katsella ”Kauniita ja rohkeita” turkiksi.
Yes, in Finland we have this Matinkylä where you can see ’The Bold and the Beautiful” in Turkish. We are Europeans, yes.
Espoolainen identiteetti: ihan kivaa
Espoon virallisen imagon kannalta Matinkylä on epäilyttävä paikka. Tämä käy selväksi, kun lukee Espoon kaupungin johdon kirjoittamaa teosta Espoo-strategia 2000-2002.
Suosittelen tätä teosta etenkin tahattoman huumorin ystäville. Esimerkiksi sivulla 3 ilmoitetaan, että ”Espoo on ihmistä varten”. Maailmassa on harvoja kaupunkeja, joiden täytyy erikseen ilmoittaa, että kaupunki on ihmisiä varten. Espoossa tähän on kieltämättä aihetta: kaupungin johto on huomattavasti kiinnostuneempi tietotekniikkayritysten eduista kuin esimerkiksi Jorvin sairaalan jonoista tai kirjastomäärärahoista.
Espoon kaupungin johdon käsitys kaupungin imagosta ja identiteetistä on kirjattu teokseen osuvasti:
”Espoo on kansainvälisesti verkottunut huipputeknologian, koulutuksen, tutkimuksen, tuotekehityksen ja innovaatioiden erityisosaaja EU-alueella. Espoossa on moniarvoinen kulttuuri-ilmapiiri, joka luo edellytyksiä henkiselle kasvulle ja vahvalle identiteetille.”
Matinkyläläiset eivät vastaa kaupunginjohdon käsitystä espoolaisesta mallikansalaisesta. Insinööripitoisuus on täällä liian alhainen. Täällä on myös liian vähän Tapiola Sinfoniettan faneja. Kaupungin johdon unelma ylemmän porvariston hillittömästä charmista ei toteudu täällä. Tilannetta tuskin parantaa edes Matinkylään rakennettava uusi ostoskeskus, jonka nimi on muuten ”Iso omena”.
Pyydänkin anteeksi Espoon kaupunginjohtaja Marketta Kokkoselta, etten ole insinööri, enkä jaksa kuunnella viiden pennin kliseitä avoimesta, moniarvoisesta ja vireästä kulttuuri-ilmapiiristä. En myöskään allekirjoita strategiajulkaisun vaatimusta ”elinikäisestä oppimisesta”. Haluan vanhentua rauhassa ja pakenen Espoosta välittömästi, mikäli minulta vaaditaan elinikäistä oppimista.
Kieltäydyn myös puhumasta espoota, Espoon virallista hallintokieltä, jolla strategiajulkaisu on kirjoitettu. Espoon kieli kuuluu teknokraattis-ugrilaiseen kieliperheeseen ja tuo lähinnä mieleen neuvostokielenhygieeniset tokaisut. Espoossa ei asu esimerkiksi köyhiä ihmisiä, vaan syrjäytyneitä, joiden elämänhallintaa täytyy parantaa. Täällä mikään systeemi ei syrjäytä ihmisiä, he syrjäytyvät itse ja harrastavat huonoa elämänhallintaa.
Virallinen Espoo on siisti paikka, jossa käytetään siistejä ilmaisuja. Kaupunkia johtaa joukko yrityselämän kamaripalvelijoita, jotka haluavat tehdä kaupungista nörttien keitaan. Espoossa on virallisesti ihan kivaa, varsinkin jos unelma hyvin toimeentulevien teknopoliksesta lopulta toteutuu ja alemmat yhteiskuntaluokat tajuavat muuttaa kaupungin ulkopuolelle, sinne missä he eivät häiritse kaupungin bisnestä.
Jorvin sairaalajonojen todellisuus ei kuulu tähän ihan kivaan Espooseen.
Helsingin Sanomien otsikko ”Espoon koulukurjuus sai moitteita tarkastuslautakunnalta” on sekin poliittisesti epäkorrektia kieltä, eikä kuulu kaupungin viralliseen todellisuuteen. Virallisessa Espoossa ”oppimissisältöjen jatkuvat muutokset ja elinikäisen oppimisen taitojen kehittyminen luovat edellytykset tulevaisuudessa tarvittavalle osaamiselle”.
Miksi Espoo?
Perinteisesti Suomessa on totuttu haukkumaan Turkua. Turku laisvitsit vahvistavat Turun ulkopuolella asuvien identiteettiä. Jos Turkua ei olisi, se täytyisi keksiä.
Nyt Turku on saamassa kilpailijan. Espoosta on tulossa käsite, mutta missä ovat Espoo-vitsit? Onko kukaan kuullut Espoo-vitsiä?
Espoo-huumorin ongelmana on espoolaisen identiteetin hahmottomuus. Espoolaisuudesta on vaikea keksiä stereotypiaa, joka toimisi vitseissä. Tässä lieneekin espoolaisuuden ydin: siitä ei ole edes vitsiksi. Espoolainen identiteetti jää näin ollen strategiajulkaisussa esitetyn hallinnollisen stereotypian tasolle, ja espoolainen on teknopoliksen kennelissä kasvatettu nörtti, joka haluaa oppia koko elämänsä.
Tämä kirja saattaa tosin muuttaa tilanteen. Oletan, että kirjan tehtävänä on rakentaa espoolaista identiteettiä niin, että espoolainen uskaltaa kutsua itseään espoolaiseksi. Kukaan tuskin haluaa sanoa ääneen etsivänsä juuriaan – sehän ei ole älykästä – mutta puhe lienee juuri siitä, mistä on puute. Kolme-neljäkymppiset katsovat taakseen, elämänhistoriaansa, ja haluavat olla jos tain kotoisin. Nostalgia peitetään ironialla, koska emotionaalinen suhde Espooseen kuulostaisi naurettavalta. Ilmassa on espoolaista bluesia: on pakko käyttää ironiaa, jotta ei paljastuisi juurien etsijäksi.
En ihmettele, että kaipuu identiteettiin peitetään ironialla.
Omasta identiteetistä puhuminen saatetaan tulkita vääränlaiseksi narsismiksi ja uhkaksi pöytäseurueen muiden jäsenien identiteetille. Vallalla on usein eräänlainen nollasummapeli, jossa joku uhkaa viedä toisen lelut. Joku yrittää taas olla erikoinen ja se on tietysti väärin.
Espoolaisuus lienee tässä suhteessa turvallinen valinta identiteetiksi, koska sitä on vaikea hahmottaa minkäänlaiseksi uh kaksi. Esimerkiksi tapiolalaisuus on jo paljon konkreettisempi uhka. Vaimoni on tapiolalainen, ja voin tuntea vain kateutta Tapiolan jengien vahvasta identiteetistä. Nummi-Pusulan poikana kuuntelen Tapiolassa 60-70-luvulla hengailleiden keskusteluja ulkopuolisena, Nummen hukkien jalkapallojoukkuetta muistellen. Tunnen itseni juntiksi, jonka jengi hajosi pitkin Suomea. Onneksi Matinkylä muistuttaa Nummi-Pusulaa. Taskumatissa on levyautomaatti ja vappuna mies viritteli Kala-Matin pihalla Ladaa.
Tunnen oloni kotoisaksi. Täällä junttikin voi relata. Matinkylä rules forever! Identiteetti on nyt in!
Nostalgia ja kauhu ovat toistensa kääntöpuolia. Painajaiset ja pelot noudattavat samaa nostalgian mekanismia kuin mansikkamehun tuoksahduksen tuottama hentoinen värähdys vastakaupunkilaistuneen sydämessä. Jälki viittaa johonkin kadonneeseen, joka on silti oudolla ja vaikeasti tunnistettavalla tavalla olemassa, väkevästikin.
Nostalgia viittaa kadotetun palaamiseen, painajainen taas torjutun paluuseen. Niiden kohtaaminen avaa menneisyyttä ja tuo sen läsnäolevaksi tässä hetkessä. Mennyt näyttäytyy häivähdyksinä, tuntemuksina ja välähdyksinä, jotka aukeavat asettuessaan yhteyteen nykyisyyden kanssa. Kaipuu tuottaa kaipuuta, pelko pelkoa, mutta samalla menetykset ja pelot suhteellistuvat, kun niiden ylitse voidaan astahtaa vielä kerran, kun aika ja historia jatkuvat kaikesta huolimatta.
Näin silloin, kun menneisyys ja historia todella ovat olemassa; kun kaipuun kohde antautuu kaivattavaksi. Vanhaa Helsinkiä voi kaivata, kadonnutta maaseutua voi kaivata, kuten myös Mikkelin keskustan menetettyä puutaloidylliä. Entä Espoota?
Kuvitelkaamme kaihoisa tango, joka on sepitetty Ala-Kivenlahden vanhalle ostoskeskukselle ennen uudistalojen ja Meritornin rakentamista. Kuvitelkaamme jo tärveltyyn betoni-Matinkylään viittaava katkeransuloinen liikutus, joka pukeutuu väkeväksi lyriikaksi. Kuvitelkaamme lehmä – se on helpompaa.
Miten torjuttu voisi palata, jos torjunnan kohdetta, menneisyyttä, ei kerta kaikkiaan ole? Mihin kaipuu voisi kohdistua, jos aika koostuu sarjasta yhä uudistuvia nykyisyyksiä ilman että mikään niistä asettuu johdannoksi seuraajalleen?
Nostalgia kohdistuu johonkin menetettyyn, painajainen taas menettämiseen itseensä. Ilman toista ei voi olla toista. Espoossa, yhtaikaisuuden modernissa sinfoniassa, nämä sekoittuvat toisiinsa. Espoon sisällä kaipaus ryydyttyy toistopakkoisena kulutuksena, yhä uudelleen toteutettavana objektin lunastuksena. Kaikki on läsnä, kaikki on saatavilla. Tässä suhteessa Espoota onkin lähestyttävä ulkopuolelta. Siihen on luotava perspektiivi, ajallinen suhde. On astuttava Espoon ulkopuolelle, maltettava tovi, kunnes on Paluun aika. Ehkä paluu Espooseen on sittenkin mahdollinen…