Robert Ramberg
”Se seiskytluvun alku oli rautainen…”
Olen tavallinen tapiolalainen teinipoika. Koulunkäynti on synkkääkin synkempää – syy siihen vain ei ole se tavanomainen. Edellisenä keväänä äidinkielen tunnilla saamani paniikkikohtaus ja siitä kummunnut lamaannuttava esiintymispelko ei hellitä otettaan. Olen laihtunut toistakymmentä kiloa ja muodin mukaisesti pitkätukkainen.
Kiusaaminen on päättynyt, mutta opittu pelkotila jää päälle ja voimistuu. Koulukuraattorin kanssa käymäni pitkän itkuisen keskustelun jälkeen minun ylitseni hypätään, kun luetaan Kalevalaa riveittäin. Olen kuin kaikki olisi kunnossa ja aivan normaalia. Tämä on jonkinlainen äärimmäinen itsepetos, jonka hyväksyn selviytyäkseni jonnekin. En edes tiedä minne.
Vieraiden kielten oppitunneilla pelko hieman hälvenee. Pystyn lukemaan ja olemaan jotenkin rentona. Oppimistulokset ovatkin sen vuoksi hyviä. Muilla tunneilla olen jatkuvan kauhun kourissa. Hiki virtaa kainaloistani kastellen paitani housunkaulukseen asti. En pysty omaksumaan mitään. Kaikki pitää takoa päähäni kotona.
Äitini ”potkii” minua eteenpäin. Potkujen sijaan saan tosin korvapuusteja – ei mitään äidin leipomuksia vaan avokämmenellä poskelle. Äiti kuulustelee läksyni joka ilta ja valmentaa minut kokeisiin. Häntä ajaa jokin sisäinen pakko saada minut lukioon. Oma tahtoni ja itsetuntoni ovat täysin kateissa. Pahinta on, että äitini kirjoittaa äidinkielen aineeni. En saa ainekirjoitustunneilla yleensä juuri mitään aikaiseksi, joten vien jonkin räpellyksen kotiin. Äitini käytännössä sanelee minulle kirjoitettavan tekstin. Olen varma, että äidinkielen opettajani tietää asian, koska kirjoitustyylini muuttui yhtäkkiä syksyn alkaessa.
Musiikkia, soittamista, Huovista, Waltaria, Haanpäätä…
Äitini työntää minua väenväkisin kohti lukiota. En tiedä, miten minun olisi käynyt ilman tuota pakkotukea. Todennäköisesti huonosti. Läksyhelvetin vastapainona on musiikki ja soittaminen. Hieman myöhemmin luokkatoverini Jukan innostamana alan ahmia kirjoja. Huovinen, Waltari, Haanpää ja monet muut kiehtovat minua. He luovat pohjan, jolta loppujen lopuksi ponnistan itse ylös hyväksi kirjoittajaksi. En tiedä, pitäisikö minun olla kiitollinen äidilleni. Ehkä. Olen sisältä täysin palasina: tahdoton ajelehtiva unelmoija.
Kevät 1971 etenee vauhdilla kohti kesää. Kouluopinnot vievät kaiken liikenevän energiani ja suurimman osan myös äitini vapaa-ajasta. Tajuan kyllä, että nyt on kyseessä totinen paikka. Luokalle jääminen on minulla ajatuksissani useasti. Äitini ei halua edes keskustella tuollaisesta vaihtoehdosta. Lukion kynnys on kerta kaikkiaan ylitettävä. Tapiolan yhteiskoulussa kynnys on konkreettisesti vanhan ja uuden koulurakennuksen välissä – teoreettinen kynnys asettuu kahdeksikon keskiarvon hankalammalle puolelle.
Pääsen lukioon – ja kesätöihin raksalle
Lukioon pääsy toteutuu riman jäädessä väpättämään putoamatta, mikä tulee näkymään ensimmäisenä lukiovuonna. Pitkä, helteinen kesä on siinä välissä. Kesästä 1971 tulee erityinen, ei niinkään kesätöiden vuoksi, vaan siksi, että työt taukoavat viikoksi rippikoululeiriin Hilassa.
Tällä kertaa työpaikka tulee pyytämättä. Hengailin sen verran intensiivisesti ystäväni Matin kotona, että kun hänen kotinsa suuri varastotila päätetään muokata asuinhuoneeksi ja saunaosastoksi, saan muitta mutkitta rakennusmiehen pestin. Palkkaakin on luvassa jo lähemmäs neljä markkaa tunnilta.
Rivitalon rakennustyömaa on pieni ja työtahti verkkainen. Rakennusmestarin poistuttua saatamme livahtaa kesken päivän Matin huoneeseen levyjä kuuntelemaan. Mestarin suosikkitimpuri on lupsakka savolaismies, joka ei jaksa niin hirveästi patistaa meitä ylimääräisiin töihin. Kaiken teemme, mitä pyydetään. Luppoaikaa jää kuitenkin paljon. Monesti istumme puolivalmiin rakennelman koolingeilla sadetta pitämässä ja naureskelemassa timpurin jutuille esimiehestään.
Epämiellyttäviä hommiakin on. Lasivillan tunkeminen koolattuihin puukehyksiin on kesäkuumalla viheliäistä puuhaa. Suojamaskit sentään saamme, mutta lasivillapäivän jälkeen iho on täynnä pientä naarmua ja kutina sietämätön. Panelointi sen sijaan on mukavaa ja haasteellista työtä. Timpuri antaa meidän hoitaa naulaamisen valitellen käsiensä tärinää. Tämä onkin aika ovela veto, koska jokainen ohilyönti näkyy laudassa pienenä kuoppana ja vika on tietysti taitamattomien apupoikien. Opimme kuitenkin pian soveliaan kevyen vasarointitekniikan, joten näkyvillä paikoilla olevat laudat ovat lähes virheettömästi naulattuja.
Työmaa edistyy, vaikka kiirettä ei pidetäkään. Timpuri poistuu. Putkimies ja sähkömies eivät meidän apuamme juuri kaipaa, joten olemme lähinnä maksullinen yleisö. Jotain pientä siivous- ja järjestelytyötä on enää jäljellä ja muokattu siipiosa on valmis. Katselemme ylpeinä kättemme työn jälkeä ja mietimme, miten juhlistaa kohteen valmistumista.
Raskas työ vaatii raskaat huvit
Luuhaamme pitkään Heikintorin Alkon nurkilla, ennen kuin luotettava hakumies löytyy. Naapuritalon Ykä osuu paikalle, kun olemme jo luovuttamassa. Kerromme, mitä haluamme, ja pian hän saapuu kassi lupaavasti kilisten Pylvässalina tunnettuun lähimetsikköön – eikä edes suostu ottamaan välityspalkkiota. Matin vanhemmat ovat poissa, joten meillä on koko talo käytössämme, mukaan lukien lähes omin käsin rakentamamme uusi saunaosasto.
Tapiontorilla sanan mukaisesti törmäämme Hekaan ja Pekoon, jotka arvaavat heti, mikä kassin sisältö on. Nelistään on hauskempaa kuin kaksistaan, toteamme. Jälkeenpäin ajatellen on luojan lykky, että vodkapullon ja sorbuksen jakajia on enemmän kuin kaksi. Sprite-pullot ovat jo saunatilan jääkaapissa. Sauna kuumaksi ja juhlat käyntiin. Peko tekee reilut vodkalimet. Sen jälkeen asioiden kulusta ei kenelläkään ole oikein tarkkaa kuvaa. Olemme ilmeisesti jossain vaiheessa pelanneet jalkapalloa Silkkiniityllä. Hekalla on polvet verillä, Matilla kuhmu otsassa ja minulla puoli naamaa ruvella. Kumma kyllä, kotona niellään selitykseni urheiluvammasta, joka onkin pääosin totta. Rakennusmiehen hommiini tulee sopivasti tauko – ja ruhje ehtii juuri parantua ennen rippikoululeirin alkua.
Riparin karjuvat linnut
Onhan minulla leirikokemuksia useilta kesiltä. Muistot NMKY:n poikaleireiltä eivät vain ole kovin hyviä. Nyt on kyseessä hieman toisenlainen leiritys. Suurin osa leirille lähtijöistä on luokkakavereita tai muuten tuttuja, osa hyviä ystäviäkin – Matti ja Kassu etunenässä.
Kymmenkunta poikaa majoitetaan isoon puiseen parakkiin, joka on jonkin matkan päässä varsinaisesta leirikeskuksesta ja valvonnasta. Tällainen järjestely kerjää ikävyyksiä. Kamppeet puretaan ja pedit valitaan. Saan alapedin. Heittäydyn sängylle lepäämään. Yläpedin pohja on täynnä jos jonkinlaisia kirjoituksia. Nimiä ja vuosilukuja enimmäkseen, muutama mietelmä ja asiaankuuluvasti useita raamatunlauseita.
- Hei, kuunnelkaa. Täällä lukee näin. ”Linnut aloittavat perkeleellisen karjunnan kello kolme.”
- Mitä se tarkoittaa? Eihän linnut karju.
Kyllä ne karjuvat. Sen tulimme huomaamaan. Lintujakin kovemmin karjuu kuitenkin pastori Jussi Talasniemi, riparileirin johtaja.
Valumme alas mäkeä päärakennukseen, jossa pidetään tiedotustilaisuus. Isoset esittäytyvät. Iltahartaus pidetään ja puhutaan seuraavan päivän ohjelmasta. Sitten on iltateen aika. Ei ole sen seitsemää sorttia, vain teetä ja näkkileipää. Poltan tietysti kieleni tulikuumalla teellä, niin kuin moni muukin. Alku on kivulias.
Lampsimme takaisin parakkiin. Minulla ja Matilla on akustiset kitarat mukana. Meillä on kesken Creedence Clearwater Revivalin ”Effigy”-biisin harjoittelu. Veivaamme sitä aikamme. Sitten rämpytämme toista paljon treenattua kappaletta, temaattisesti olosuhteisiin hyvin istuvaa, George Harrisonin uutta singleä ”My Sweet Lordia”. Sen jälkeen soittelemme kaikkea sekalaista: Beatlesia, Rollareita, Kinksiä, lisää CCR:ää… Yhdestä repusta löytyy Carillo-pullo, jonkun toisen kassista algerialaista punkkua. Kohta on bileet pystyssä. Soitamme mitä taidamme, ja jengi pyytää lisää. Soittakaa ”Effigy”, joku huutaa. Pari ohi kulkenutta tyttöä liittyy seuraan.
Pastorikin karjuu – ja osoittaa johtajuutta
Möykkä saa pian raamatulliset mittasuhteet. Seuraukset ovat helposti ennustettavissa. Parakin ovi jysähtää auki ja sisään törmää vimmastunut pastori Talasniemi ja karjuu kuin itse piru.
- Mitä helvetin peliä täällä pidetään! Pullot tänne! Leikki loppuu tähän. Tämä on rippikoululeiri eikä mikään tenu-ukkojen kokoontuminen. Joka äijä petiin ja heti. Tästä puhutaan huomenna lisää.
Jussi-pastorin auktoriteetti tehoaa salamannopeasti. Olen jo rähinän alkaessa laittanut kitaran laukkuun. Ujutan se vaivihkaa sänkyni alle ja vetäisen peiton korvilleni. Yritän näyttää viattomalta nukkujalta. Parakki hiljenee. Kolmelta aamulla linnut aloittavat karjunnan.
Häpeissään ja hämillään poikajoukko hiipii aamiaiselle. Yllättäen Talasniemi on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän taitaa päivänselvästi nuorisotyön psykologian. Jokainen tietää nyt, kuka on leirin pomo ja että Pyhää Henkeä ei sovi nauttia ainakaan pullosta. Päivä lähtee käyntiin aamuhartaudella ja aamiaisella. Tunnin kuluttua isoset ottavat ryhmänsä. Kun olemme Matin kanssa astumassa pääovesta ulos, Jussi-pastori huudahtaa meidän peräämme.
- Te kaksi tulkaahan tänne. Oletteko te ne soittajapojat?
- Ollaan, joo. Anteeksi se eilisiltainen. Me vähän harjoiteltiin. Sitten koko homma meni ranttaliksi.
- Minä vähän kuuntelin sitä teidän soittoa. Mikä kappale se oli, jota soititte juuri ennen kuin minä lopetin sen remuamisen.
- Ai, se. Se on ceeceeärrän ”Effigy”. Siinä on hieman vaikee soolo.
- Harjoitelkaa lisää. Hieno kappale se ”Efficient”.
Jako ryhmiin on tehty. Saan isoseksi luokkakaverini isonveljen Jaskan. Olen törmännyt tyyppiin Tapiolassa, enkä ole niistä kohtaamisista ollut mitenkään iloinen. Aavistan pahaa. Koulussa alkunsa saanut patologinen esiintymispelkoni ei ole mihinkään hävinnyt.
Esiintymiskauhu nostaa päätään – apu on lähellä
Nyt minulle lankeaa heti Raamatun lukuvuoro iltahartaudessa – tuntemattomien ihmisten edessä. Voimistuva kauhu nappaa minusta kuristusotteen. Yritän selittää Jaskalle jotain, mutta hän vain nauraa pilkallisesti. Määräys mikä määräys.
Tiedän, ettei lukemisesta tule mitään. Mitä ihmettä voin tehdä? En tunne täällä ketään, jolle voisin kertoa, että minua pelottaa. Oikea korvani alkaa soida. En pysty juttelemaan kavereiden kanssa. Heidän puheensa kuuluu jostain muualta, ulkopuolelta, jostain kaukaa. Kaksi tuntia aikaa, sitten kaikki romahtaa.
Leiripastorin vastaanottotunti on meneillään. Se on ainoa pelastukseni. Itkua pidätellen odotan oven takana, kunnes ovi aukeaa ja Talasniemi kutsuu minut sisään. Kun saan vedettyä oven perässäni kiinni, nyyhkytän itkua ja soperran jotain sekavaa.
- Ota ihan rauhallisesti. Eiköhän asia järjesty jotenkin muuten. Ei ketään voi pakottaa tekemään jotain, mihin ei pysty. Illalla tavataan. Puhun Jaakon kanssa.
Kuivaan kyyneleeni ja sokellan kiitokset. Helpottuneena palaan parakkiin. Jälleen kerran olen tehnyt onnistuneen väistöliikkeen. En tule ajatelleeksi, että koko loppuelämäni tulee olemaan näitä väistämisiä. Kassu ja Matti eivät sano mitään, vaikka tietenkin aavistavat jotain.
Soittaminen riparin illanvietossa avaa salvat
Minulla ja Kassulla on pakaaseissa munniharput, joilla olemme soitelleet Kino Tapiolassa nähtyjen spagettilänkkäreiden innostamina Ennio Morriconen säveliä. Otamme harput mukaan illan kokoontumiseen. Tavanomaisen iltahartauden tilalla onkin isosten tekemä kirkollinen kabaree. Koko ripariporukka nauraa ja jäät murtuvat.
Kun Esko – joka on ikään kuin isosten isonen – kysyy, onko kenelläkään halua esittää jotain ohjelmaa, Kassu ilmoittaa, että me voimme esittää pari biisiä harpuilla. Vilkaisen ystävääni epäuskoisena. Tunnen, kuinka hiki kastelee kainaloni. Astun epäröiden Kassun perässä alas esiintymislavalle. Otamme pari koeääntä. Sitten naputtelemme menemään munniharpuilla kaksi jotenkin harjoiteltua kappaletta aivan liian kovalla tempolla. ”Tulipunaruusut” menee kohtuullisesti, vaikka kaatuukin koko ajan eteenpäin; ”Hyvät, pahat ja rumat” hieman paremmin, hillitymmin. Kun lopetamme, saamme valtavat aplodit ja vihellykset. Talasniemi katsoo minuun ja nyökkää hyväksyvästi. Olen sittenkin tehnyt oman osuuteni.
Tuon illan seurauksena esiinnyimme monta kertaa. Laulamaan ei kukaan uskaltautunut, mutta erilaisia instrumentaaleja rämpytimme. Kirkkoherran vierailupäivänä pääsimme niin kovaan grooveen, että Talasniemi muutaman minuutin jälkeen yskähti merkitsevästi. Kun nostin katseeni ylös kitarani otelaudasta näin kiusaantuneeseen irveeseen jähmettyneet kirkkoherran kasvot. ”Let’s boogie” oli mennyt hieman pitkäksi… Joskus Jussi-pastori soitti selloa ja Matti klassista kitaraa soolona. Musiikki oli mukana monessa.
Teini alkaa lähestyä aikuisuuden rajaa
Leirillä käydään kiivaitakin keskusteluja vähän kaikesta. Uskosta ja uskonnosta tietysti, mutta aihepiiri saattaa samana iltana vaihdella ihmisyyden peruskysymyksistä purjehtimisen alkeiden opetteluun. Uskontoa ei todellakaan tyrkytetä. Aikuisuuden rajalla oleva 15-vuotias huomaa kykenevänsä ajattelemaan hyvinkin abstrakteja asioita ja myös ilmaisemaan oman haparoivan mielipiteensä. Ilmapiiri on rohkaiseva. Jokin leiritaika meihin useimpiin tarttuu. Unohdan jännittää. Osallistun innokkaasti kaikkeen toimintaan. Sen viikon ajan elän toisessa todellisuudessa.
Vanhempien vierailupäivä koittaa kauniina ja lämpimänä. Minulle ei vieraita ole tulossa – onneksi. Moni leirikaveri on erittäin kiusaantunut saadessaan puoli sukua kyläilemään. Vanhemmat osallistuvat yhteiselle leirilounaalle, jonka jälkeen kaikki odottavat jotain uskonnollista kohotusta, vaikkapa jumalanpalvelusta luonnon helmassa. Isät ja äidit keskustelevat vuolaasti ja muistelevat omia rippikoulukokemuksiaan. Elämme kuitenkin vuotta 1971. Moni asia on muuttunut.
Jumalanpalveluksen sijaan järjestetään suuri keskustelutilaisuus, jonka aiheena on vanhempien ja lasten vaikea suhde. Heti alkuun soitetaan kelamankalta Beatlesin balladi ”She’s Leaving Home”, joka kertoo kotoaan karkaavasta teinitytöstä. Kun Esko lukee sanoituksen suomennoksen, jutustelu lähtee jyrkästi väärille urille. Useat naamat muuttuvat happamiksi ja koko juttu menee riitelyksi ja huuteluksi. Esitetään epäilyjä, että onko tämä rippikoulu lainkaan, vai ollaanko vahingossa tultu pioneerien kesäleirille. Vanhempainpäivä päättyisi yleiseen kaaokseen, ellei Talasniemi olisi saanut voimallisella auktoriteetillaan kaikkia rauhoittumaan ja rukoilemaan siunausta loppuviikolle. Monen leiriläisen mielestä vierailupäivä oli mielenkiintoinen ja riitainen huutokilpailu koko viikon ehdoton kohokohta.
Ripari laajensi ystäväpiiriä
Rippikoululeiri laajensi ystäväpiirin oman koululuokan ja pihajengin ulkopuolelle. Olemme Matin ja Kassun kanssa Pohjois-Tapiolan yhteiskoulun kuvaamataidon opettajan tyttären Marjon kotibileissä. Istumme parvekkeella tupakalla ja siemailemme valkoviiniä tyylikkäästi jalallisista laseista. Suurin osa paikallaolijoista olisi toisilleen tyystin tuntemattomia ihmisiä, ellemme kaikki olisi kokeneet Hilan ihmettä. Jaskan kanssa olemme kuin parhaat kaverit.
Tunnelma on seesteinen. Kukaan ei yritä esittää mitään – turha brassailu on poissa. Black Sabbathin ykköslevy soi kovaa. Vielä kovempaa soi Matin sähkökitara, jolla Kassu tapailee avausraidan riffiä. Kappale loppuu ja koko taloyhtiön riemuksi Kassu kyllästyy epävireiseen soittoonsa. Joku vääntää vielä stereoiden volyymin alas. On niin paljon puhuttavaa. Välillä käymme ihmettelemässä väritelevisiosta tulevaa länkkäriä. Sitten parvekeparlamentti jatkaa.
Kesäyön magiaa
Alkava kesäyö on valoisa. Selailen Marjon levyjä ja etsin tunnelmaan sopivaa musiikkia. Segovian virtuoosimainen kitaransoitto saa koko porukan yleisen hyväksynnän. Käteeni osuu Beatlesin Valkoinen tupla. Katselen levynkannen sisältä lattialle leijaillutta liitettä ja yhtyeen jäsenten valokuvia. Poimin niitä matolta, kun Marjo tulee viereeni.
- Hyvä, Roba. Segovia oli hieno valinta.
- Joo, kiitos. Emmä tätä soimaan laita. Ihailen vain. Aika pienellä numerolla tämä levy.
- Ai mitä?
- Tää levyn kansi. Tossa on tollanen painettu sarjanumero. Mä en oo nähny missään numeroa alle sadantonnin. Ja tää on vielä mono.
- Jos se sua kiinnostaa, niin mä voin myydä sen sulle. Onks kakskymppii liikaa?
- Ei todellakaan.
- Ota se. Maksat sit joskus.
Yhdeltätoista Marjo laittaa musiikin pois. Osa porukasta jää vielä juttelemaan. Kävelen kohti kotia vaaleassa heinäkuun lopun yössä Valkoinen tupla kainalossa. Mietin kävellessäni, tulenko muistamaan kaiken, mitä tänä kesänä tapahtui. Olen vakuuttunut, että tulisin.
”Effigy” pääsi mukaan konfirmaatioon
Talasniemi mieltyy “Effigy“-kappaleeseen niin kovasti, että ehdottaa sen esittämistä osana konfirmaatio-ohjelmaa. Lupaamme miettiä ehdotusta. Soitamme tuota kappaletta melkein päivittäin, joten alan olla varma osaamisestani. Matilla ei ole mitään ongelmaa, vaikka vaikea, polveileva ja feedbackin ulvontaa hyväksi käyttävä soolo-osuus on oikeastaan koko biisin juju. Hankalinta minulle on pystyä soittamaan virheettömästi kappaleen aloittava näppäilyintro ja sama kuvio aivan lopussa. Jos alku menee hyvin, lopussa tulee virhe ja päinvastoin. Mukaan otetaan myös harput, joita Kassu ja Markku soittavat.
”Effigy” menee konfirmaatiossa muuten hyvin, mutta osa täyteen pakkautuneen kirkon yleisöstä kuulee vain munniharppujen moikinan. Harppumiehet soittavat nimittäin kirkon puhemikrofoneihin. Matin sähkökitara vonkuu ja ulisee vanhan Salora-radioni kautta. Minä soitan Landolan akustista kitaraa niin, että muovinen plektra murtuu. Balanssi on tosiaan Herran hallussa. Esityksen jälkeen ripari-kriidens pelastautuu kirkon alakerran huoneeseen. Matti kehuu bändin soittoa. Minä ravistelen krampannutta vasenta kättäni. Jussi-pastori törmää sisään alban liepeet liehuen ja kiittää jokaista kädestä pitäen.
Oman albani alla jalkani eivät kosketa maata. Leijun esiintymiskokemuksen tuottaman mielihyvän pilven päällä. Tuo ensimmäinen kerta tulee kuitenkin olemaan viimeinen. Ja niin käy myös konfirmaation ehtoollisen kanssa. Se on viimeinen kerta, kun polvistun alttarilla papin edessä. Todellinen viimeinen ehtoollinen…
Paluu riparilta raksalle
Rippikoululeiri päättyy liian nopeasti. Olen lupautunut pysymään rakennusmiesporukassa, joten työt jatkuvat. Rahakin puhuu jatkamisen puolesta. Leppoisa rivitalotyömaa vaihtuu kiireisiin keikkahommiin. Koskaan en aamulla tiedä, millaiseen paikkaan minut heitetään. Parissa viikossa ehdin olla soraa lapioimassa, lautoja kantamassa, lasivilloittamassa rivitalotyömaalla ja sähkömiehen apulaisena kaapeleita vetämässä. Joku pitäisi tällaisesta vaihtelusta, minä en.
Rakennusmiehen uralleni tulee äkkiloppu eräänä sateisena elokuun perjantaina uudella rivitaloalueella Länsi-Tapiolassa. Tarkoituksena on pystyttää roskakatoksen aita. Ei mikään monimutkainen työ, koska aitaelementit ovat valmiiksi paikalla. Timpuri, jonka työpari olen, häipyy puolelta päivin omille teilleen vahva viinan tuoksu perässään jättäen minut kaivamaan tolppakuoppia. Vaatteeni kastuvat ihoon asti, elementit ovat painavia ja ylipursuavat jäteastiat haisevat.
Haistattelua tulee lisää ympärilleni kerääntyneestä poikajoukosta. Herjojen huutelu muuttuu pikkuhiljaa kiusanteoksi. Kuoppia potkitaan umpeen, ja jo pystytettyjä elementtejä heilutetaan nurin. Mittani tulee täyteen. Nappaan lapion ja rautakangen olalleni sen verran laajassa kaaressa, että pääsen murtautumaan pikkupoikien muodostaman renkaan lävitse. Maanantaina palautan työkalut herra rakennusmestarille. Työsuhteeni purkautuu siinä samassa, molemminpuolisessa ymmärryksessä.
Lukion haasteita ja onnistumisia
Olen siis lukiossa. Nyt äitini lopettaa läksyjen kuulustelun ja aineiden sanelun. Olen siis omillani. Tulokset näkyvät heti. Äidinkielen arvosanat pyörivät kuutosen ympärillä. Olen siis välttävä.
Mutta aineeni kirjoitan sentään itse. Tai joskus, kun joukossa on jokin populaarimusiikkiin liittyvä aihe, vien konseptipaperin kotiin ja kopioin sekä osittain käännän tekstin jostain kotimaisesta tai englanninkielisestä musiikkilehdestä. Loppujen lopuksi tämä johtaa parempaan tulokseen kirjoittamisessa myös ilman apuneuvoja ja kohentaa samalla englannin kielen taitoani.
Matematiikka on painajainen. Putoan kärryiltä heti, jos olen niillä koskaan ollutkaan. Koenumerot sukeltavat ala-arvoisen pintaan. Ainoa pelastus on ulkoa opettelu. Geometriassa se toimii hyvin, algebrassa huonommin. Saan kuitenkin pidettyä todistuksen numeron nelosen yläpuolella.
Koulussa on aineita, joissa pärjään hyvin, täysin omin avuin. Kuvaamataito on tietysti se kaikkein mieluisin. Kopioin Mad-lehden hahmoja ja piirtelen omia sarjakuvia. Oppikirjojen marginaalit täyttyvät oudoista kuvista. Lukion kuviksen opettaja kannustaa minua.
Saamme tehdä ystäväni Foksin kanssa värillisen kaitafilmielokuvan. Piirrämme ja leikkelemme, valmistamme pysäytystekniikalla kollaaseja ja virittelemme alkeellisia animaatioita. Tuon kaiken me touhuamme oppituntien ulkopuolella. Olemme innostuneita ja saamme ”The Dream” -filmin valmiiksi ennen joulutaukoa. Huippukohta on Jaska Jokusen pallopään muuttuminen Richard Nixonin pääksi, joka sanoo: blaah, blaah, blaah! Se naurattaa opettajaakin. Tekeleen esittäminen koko luokalle hivelee itsetuntoa – sitä vähäistä, joka minulla on jäljellä.
Biologia ja maantiede ovat toinen pari, jossa tulokset pysyvät korkeatasoisina. Asiaa auttaa myös se, että eräs luokkatoverini penkoo biologian luokan paperikoria säännöllisesti. Sieltä löytyy usein rinnakkaisluokan edellisen päivän koe spriimonisteena. Tieto pannaan jakoon ja levitykseen. Hieman minua hävettää ottaa kymppejä, varsinkin kun moni muukin saa niitä. Olisin muutenkin saanut kiitettäviä. Kukaan ei jää kiinni huijauksesta. Onneksi roskakorista ei keväällä enää aarteita löydy.
Fender Mustang – omien toiveiden täyttymys
Syntymäpäivärahoilla ja Matin avulla hankin sen kauan himoitsemani Fenderin sähkökitaran. Pitkään etsittyämme Helsingin musiikkikaupoista Aron Soittimesta löytyy vihdoin soitin, johon rahani juuri riittävät. Fender Mustang on kolhiutunut ja kulunut, mutta se on toiveideni täyttymys.
Ironista kyllä, bändiunelmat sortuvat samaan aikaan. Matti on löytänyt oman koulunsa kaveripiiristä paremmat soittajat. Minä jään lehdelle soittelemaan rautalankaa. Monena iltana istun kotona kitara sylissä unelmoimassa jostain, joka ei tulisi toteutumaan.
Matti on hankkinut myös uuden soittimen, sen kaikkein upeimman Fenderin, sunburst-sävyisen Stratocasterin. Käyn sitä hänen kotonaan ihailemassa. Ystäväni soittotaito on myös lähtenyt stratosfääriin. Tunnen olevani surkea amatööri Matin improvisoidessa taidokkaita kokonaisuuksia yhdistellen flamenco-tekniikkaa ja perinteistä rocksoittoa. Olen ylpeä ja iloinen, sillä tiedän, että jos hän haluaisi, ammattimuusikon ura olisi yksi vaihtoehto monista.
Espoo kaupungiksi 1972 – puoli Tapiolaa juhli Keskusaltaalla
- Mikä leffa Kinossa pyörii? Mitä? Pako apinoiden planeetalta. Mulla on just noi fiilikset koulun kanssa. Jos vaan pääsis pois jonnekin pakoon. Voin mä lähteekin, mutta eksä oo menossa ilotulitusta tsiigaan? Tapiolasta, eiku Espoosta, tulee kaupunki. Siell on keskustassa kaikki tänä iltana.
- Joo, tietysti. Ehditään me sinne Keskusaltaan reunalle leffan jälkeenkin. Ei siellä voi kauaa olla. On niin hiton kylmä. Katotaan raina ekaks.
Elokuva on surkea jatko-osa Apinoiden planeetta -elokuvaan. Rahanmeno harmittaa hiukan, mutta muutamaa markkaa emme Matin kanssa jää suremaan, vaan suuntaamme askeleemme narskuvassa pakkaslumessa kohti Keskusallasta. Puolustusvoimilta on lainassa voimakas valonheitin, joka piirtelee kuvioita tammikuun ensimmäisen päivän mustalle taivaalle.
Paikalle saapuu varmaan puoli Tapiolaa. Jäämme suosiolla uimahallin liepeille hytisemään liian vähissä vaatteissa. Ihmismassa keskustan ympärillä on milteipä komeampi näky kuin kaupungiksi tuloa juhlistava ilotulitus. Kun väkijoukko purkautuu mahtavana ihmisvirtana kotejaan kohti, kiirehdimme pois sen jaloista Matille kuumaa kaakaota juomaan ja musiikkia kuuntelemaan.
Hävittäjälentäjän poika kertoo
Kevään kaartuessa kohti kesää olemme Matin kotona iltaa viettämässä levyjä kuunnellen – niin kuin tapanamme on. Oma huone ja vaikuttava levykokoelma takaavat rauhan ja viihtyvyyden. Käväisen yläkerran kylpyhuoneessa. Matin isä ja äiti ovat teatterissa. Makuuhuoneen ovi on auki ja valot ovat jääneet loistamaan. On tainnut tulla kiire lähteä. Näen koko seinän peittävän kirjahyllyn.
Vilkaisen pelkästä uteliaisuudesta sisään huoneeseen. Alakerrassakin on paljon kirjoja. Mutta tämä hylly on täynnä Suomen lentosotaa käsitteleviä romaaneja ja historiateoksia. Kun menen takaisin Matin huoneeseen, en malta olla kysymättä, miksi tohtori ja tutkimuslaitoksen johtaja lukee tuollaista sotaviihdettä. Matti menee hiljaiseksi.
- Tule mukaan, Roba. Näet koko komeuden.
- Ai minne?
- Sinne mun vanhempien makuuhuoneeseen takaisin. Siellä on mun isäni kirjasto. Se tärkein. Alakerrassa on vain fysiikkaa ja kaunokirjallisuutta. Täällä on menneisyys.
Kirjoja on toista sataa. Monet tuttuja nimiä sotakirjoja ahmineille pikkupojille: Joppe Karhunen, Pauli Hirvonen, Eino Juutilainen… Matti kertoo, että hänen isänsä toimi hävittäjälentäjänä jatkosodassa. Isä joutui tekemään pakkolaskun toistakymmentä kertaa – ihme kyllä ilman mitään vakavia seuraamuksia. 1944 hän teki useita lentokoneen hakumatkoja Saksaan. Hän lensi Messerschmitt-hävittäjiä Saksasta Suomeen kesällä 1944, aikana, jolloin Suomi kävi epätoivoista selviytymistaistelua itärajalla. Minun päätäni huimaa. Oma isäni oli Ruotsin kansalaisena ilmoittautunut vapaaehtoiseksi ja kuljettanut ambulanssia. Mutta hävittäjälentäjänä toimiminen jatkosodassa oli juuri sitä, mitä noissa Joppe Karhusen kirjoissa kerrottiin. Paitsi, että tämä on totta.
”Harjoittelemalla, vain harjoittelemalla”
Matti laittaa uuden levyn soimaan. Rory Gallagher on meidän uusi idolimme. Albumi on ”Deuce” ja sen viimeinen raita on se, mitä aina odotamme: ”Crest of a Wave”, aallonharjalla… Täysin sopivaa on, että kyseessä on myös fysikaalinen ilmiö, jonka Matin isä oli meille kerran selvittänyt. Gallagher on irlantilainen kitaravirtuoosi, joka soittaa farkuissa ja ruudullisessa flanellipaidassa ilman mitään ylimääräisiä show-elkeitä. Olemme yhtä mieltä siitä, että Rory on ajanut ohi Hendrix-vainaan. Varsinkin Roryn slidesoitto nostaa niskavillat pystyyn.
- Mites slide? Ootko treenannut tuota. Nythän sulla on samanlainen skitta kuin Rorylla.
- Työn alla. Tiedäthän sä tän Finlandia-talo -vitsin?
- Miten? Sehän on vasta avattu.
- Hah hah! Emmä sitä tarkoita. Kaks turistia kysyy poliisilta Kauppatorilla, että miten pääsee Finlandia-taloon. Poliisi vastaa ”Harjoittelemalla, vain harjoittelemalla.”
- Hei. Toi on hyvä! Pitää paikkansa.
- Toi tekniikka, millä Rory soittaa on hankala. Putki nimettömässä ja avoin viritys. Vielä jazzista lainattua fraseerausta. Vapun jälkeen lupaan soittaa ainakin osan tuosta. Ilman laulua, kiitos.
- Mä soittelenkin vaan Shadowsia. Siinäkään ei tartte laulaa.
Molempia naurattaa. Olemme hyviä ystäviä, vaikka soittopolkumme ovat haarautuneet aivan eri suuntiin. Kun vappu tulee puheeksi, mietimme mitä juotavaa vallihaudoille pitäisi varata. Matin isoveli on pitkin hampain lupautunut toimittamaan tilauksen. Päädymme magnum-kokoiseen Elysée-kuohuviiniin. Siis pullo per mies. Kuulosta hyvältä. Toivottavasti vapun sää on lämmin tai ainakin sateeton.
Surun vappu
Vapusta tulee lämmin ja sateeton. Mutta Matti ei ole sitä juhlimassa. Hän jäi koulumatkalla pyöräillessään kuorma-auton alle muutama päivä ennen vappua. Juhlapäivänä Matti makaa koomassa sairaalassa. Uuden viikon alkaessa Suomen lippu roikkuu ikkunamme edessä puolitangossa.
Tavoitteena kelpo soitinlaitteisto – keinona uusi kesäduuni
Selvitän ensimmäisen lukiovuoden juuri ja juuri tyydyttävällä yleisarvosanalla. Äitini on luvannut kysellä työpaikastaan Suomen Väristä minulle kesätöitä, jos pystyn pitämään keskiarvoni seiskan yläpuolella. Kevättodistuksessa se on 7,1. Pidän koululupaukseni ja niin toteutuu myös äitini antama työpaikkalupaus.
Rahan tarve on myös kova. Levykokoelmani on kasvanut muutamaan kymmeneen LP-levyyn. Singlejäkin on vaaksan korkuinen pino. Muovisella Philipsin matkasoittimella kuuntelu ei enää kelpaa, kun kerran on hifi-nektarin makuun kavereiden luona päässyt. Laskeskelin, että koko kesän ansiolla ylettyisin juuri ja juuri kelpo laitteiston hintatasolle. Sen eteen oli painettava töitä koko kolme kuukautta.
Suomen Värin keskusmyymälä, varasto ja konttoritilat sijaitsevat upeassa kulmarakennuksessa Helsingissä Eteläesplanadilla. Ensimmäisenä työpäivänä menen äitini kanssa samaa matkaa, vaikka olen käynyt tiloissa monta kertaa äitiäni moikkaamassa. Tämä on toisenlainen käynti. Työaika olisi noin kahdeksan tuntia päivässä kolmen kuukauden ajan.
Pari muutakin kesäpoikaa astuu samana päivänä palvelukseen. Varastopäällikkö tulee katsastamaan tulokkaat. Varastossa on kaksi vakituista työntekijää, ja tilat ovat ahtaat. Tässä kohtaa onnetar hymyilee minulle. Kolme uutta varastomiestä on liikaa, joten minusta tulee repsikka eli autonapumies. En käsitä onneani sillä hetkellä.
Viileän alkukesän kuumentuessa Suomen uuniksi tajuan heti, minkälainen tuuri oli kohdalleni osunut. Varasto ei ole vain ahdas, vaan myös tukahduttavan kuuma suuren kivitalon imiessä kesän poltteen muureihinsa. Ei autoissa tietenkään ilmanvaihtoa ole, mutta avoimesta ikkunasta virtaa lämmintä kesäilmaa hyttiin niin että pitkä tukkani hulmuaa ympäri kasvojani. Vapauden tunne on päihdyttävä.
Työpäivämme alkaa kahvia juoden ja kuormakirjoja läpi käyden. Reittisuunnitelman teemme pikaisesti kohteiden osoitteita selaten. Tärkeää on sijoittaa taukopaikka johonkin sopivaan paikkaan, esimerkiksi hyvän ravintolan tai vaikkapa uimarannan läheisyyteen. Kuormalavoja ei käytetä, koska porttikongista mahtuu ahtautumaan vain yksi Volkswagen-pakettiauto kerrallaan lastattavaksi. Tavaratila täyttyy nopeasti maalipurkeista ja muista maalaustarvikkeista kuormakirjojen määräämässä järjestyksessä.
Toiveenamme on joka ikinen aamu, ettei kyytiin tarvitsisi ahtaa viidenkymmenen litran kittitynnyriä. Siinä on kahdellekin miehelle nostamista. Ohut sanka puree ilkeästi kämmeneen kahden työrukkasenkin läpi. Kuski ojentaa kuormakirjat minulle ja käynnistää auton. Volkkarin paras ominaisuus on ilman muuta auton perään sijoitettu moottori: vain nopeudenrajoittimen iskiessä päälle kuuluu terävä ulvahdus. Uloskäynti on niin ahdas, että sivupeilit pitää muistaa kääntää sisäänpäin. Silloinkin molemmille puolille jää vain muutama sentti tilaa. Kuskin puoleisessa peilissä on halkeama. Varovasti yli jalkakäytävän Fabianinkadulle, vilkku vasemmalle, Espan ja Fabbarin risteykseen, vilkku oikealle ja olemme tien päällä matkalla kohti päivittäistä seikkailua.
Autokuskit ovat rentoa porukkaa. Kaikkien kanssa tulen hyvin toimeen. Kukaan ei nipota turhia. Sanaton sopimus on, että reittisuunnitelma ainakin perjantaina toteutetaan Tapiola viimeisenä etappina. Usein olen jo alkuiltapäivästä kotona. Turhaahan minun olisi Helsingin kautta koukata. Kuljettajilla on toimitettavina omiakin asioita, jotka hoituvat näppärästi siinä sivussa. Eräs heistä käyttää kymmeniä tunteja työaikaa autokauppoja kierrellen. Toisella on omakotitalon remontti menossa; niinpä kuljetamme kaikenlaisia rakennustarvikkeita hänen omalle työmaalleen Vantaalla. Mukavaa vaihteluahan tämä on. Minä käyn läpi Helsingin levydivareita. Aina kun jokin käytettyjen levyjen kauppa osuu kohdalle, on kuskin tupakkatauon aika.
Tavaraa viedään Helsingin ja sen lähiseudun maalaustarvikemyymälöihin. Autoja on kolme. Kaksi niistä tekee pari keikkaa päivässä pyörien lähinnä pääkaupungin keskustassa. Kolmas tekee niin sanottua pitkää rundia linjalla Kirkkonummi-Sipoo ulottuen satunnaisesti Hyvinkäälle ja Mäntsälään. Navigaattorina on kuskin kokemus, vanha GT-kartta ja puhelinkioskin luettelosta repäisty karttaosa.
Pitkät reissut ovat oikeasti jännittäviä. Kohde saattaa olla jollain ruotsinkielisen seudun takamailla. Myymälän etsimisessä tuhraantuu joskus toista tuntia. Ruotsin kielen taitoni tulee monesti hyvään tarpeeseen, kun kyselemme Sipoon perukoilla olevan myymälän sijaintia paikallisilta alkuasukkailta. Tärkeää on myös ottaa nokkaunet ruokailun jälkeen jollain levähdyspaikalla. Näiltä keikoilta ehdin kotiin vasta illansuussa, mikä antaa moraalisen oikeutuksen puolikkaille päiville.
Toinen lukiovuosi tuo oppimisen ilon
Elämäni parhain työkesä päättyy. Se on edennyt nopeutettuna filminä kohti loppuaan. Jatkaisin mielelläni, vaikka tajuankin, ettei tuossa ole tulevaisuutta, eikä talven viimoissa maalien kuskaaminen ole mitään hupia. Paluu kouluun Opintie ykköseen on edessä. Toinen lukiovuosi: olisiko se ensimmäisen toistoa vai menisikö se vielä huonommin?
Jotain on tapahtunut. Ehkä jokin biokemiallinen reaktio sisälläni on saanut minut uudelle uralle koulutyössä. Alan pitää koulunkäynnistä. Ikään kuin tajunnan portit avautuisivat suurempaan ymmärrykseen ja oppimisen iloon. Muutokset ovat aluksi pieniä ja kovin hitaita. Vauhti paranee kuitenkin koko ajan.
Äidinkielen numeroni kipuaa arvosanaan hyvä, ruotsin ja saksan kielen testeistä tulee jopa kiitettäviä, psykologian kokeista samoin. Suunta onkin itseään ylöspäin ruokkiva kierre. Ennen kaikkea tajuan, mitä luen. Kyse ei ole ulkoa oppimisesta, vaan kumulatiivisesta prosessista, jossa yhden opitun kerroksen päälle pystyy rakentamaan yhä korkeamman tiedon puun.
Ainoa mörkö on matematiikka. Siinä ei ole mitään, mille rakentaa. Peruskallio puuttuu, on vain mutaa ja savea. Silloin rukouksiini vastataan. Luokanvalvojalta tipahtaa lukuvuoden alussa pieni tärkeä tiedonmurunen. Koska matematiikka ei ole pakollinen aine ylioppilaskirjoituksissa, saavat ne, jotka niin haluavat, lopettaa matemaattiset opinnot toiseen lukiovuoteen. Pelastusrengas on heitetty, ja minä tartun siihen kaksin käsin. Enkä hellitä otettani.
Introvertin vahvuuksilla voittoon
Saan vielä varmistuksen sille, että pystyn pitämään muistissani – ainakin hetken aikaa – melkoisen määrän informaatiota. Psykologian opettajani pitää minua hiljaisuuteni ja syrjään vetäytymiseni vuoksi tyypillisenä keskivertotapauksena. Niinpä hän, ehkä hieman piruuttaan, komentaa minut koekaniiniksi muistikokeeseen, jossa kolme eri väristä pahvinpalaa vilautetaan satunnaisessa järjestyksessä. Minun tehtäväni on sanoa, kuinka mones kerta järjestyksessä kutakin väriä on näytetty. Opettajan johdanto tähän ihmiskokeeseen on, että kun menemme tässä testissä yli kymmenen lapun, virhe tulee erittäin suurella varmuudella.
Pääsen melkein kolmeenkymmeneen, ennen kuin virhe tulee. Opettaja on sanaton ja muutama luokkakaveri tulee tunnin jälkeen ihmettelemään suoritustani. Olen itse täysin poissa tolaltani. En voi käsittää, miten olen koko luokan edessä pystynyt keskittymään tehtävään unohtaen kaiken ympärillä olevan ja oman pelkoni.
Samalla oivallan, että minulla on kapasiteettia melkein mihin vain. Jopa siihen pirun matematiikkaan. Pystyisin muistamaan koealueen sen ajan, jonka tarvitsisin tiedon siirtämiseen päästäni paperille. Sen jälkeen tämä tarpeeton data katoaisi pois rasittamasta aivojeni kapasiteettia. Tuo psykologian tunnilla tullut valaistuminen kirkastaa matematiikan arvosanan kiitettäväksi. Ja siihen se lukkiutuu lukion päästötodistukseen kuin kivitauluun kaiverrettuna.
Abivuosi – parasta kouluaikaani sitten alaluokkien
Abivuosi lähtee käyntiin ilman matematiikan resurssejani imevää kurimusta. Siitä hyötyvät kaikki muut oppiaineet. Puhetaito on poikkeus. Esiintymispelkoisena esitelmien pito on pahinta, mitä saatan kuvitella. Istun tunneilla vitosen arvosta sanomatta mitään. Kun tulen täysi-ikäiseksi lokakuun lopussa, perjantai-iltapäivän puhetaito tuppaa unohtumaan istuessamme kaljoilla Keskustornin Kultakukossa.
Luokan kuopuksena olen viimeinen disko- ja ravintolaikäinen koko porukasta. Loppusyksystä heilun mukana Otaniemen Vesimies-diskossa ja Täffällä. Alkoholi vaikuttaa minuun kuin lääke. Esiintymispelkoni katoaa. Sen ainoan äidinkielen esitelmän – mieliaiheestani sarjakuvista – saan pidettyä kahden tuopin voimalla. Haluan kahdeksikon. Sen eteen on käytettävä kaikki keinot.
Viimeinen vuosi on parasta kouluaikaani sitten alaluokkien. Kaikki luokkakaverit ovat ikään kuin aikuistuneet. Kiusaaminen ja turha nokittelu jää pois. Puheet muuttuvat kohteliaiksi, jopa fiksuiksi. Lähestyvät ylioppilaskirjoitukset panevat kaikki keskittymään olennaiseen ja yrittämään parastaan koulutyössä. Luokassa on useimmiten miellyttävä ilmapiiri.
Myös opettajien asenne muuttuu. Tasaveroinen keskustelu psykologian tunnilla on jotain aivan uutta. Nautin rennosta atmosfääristä. Kaikki numerot lähtevät nousuun. Erityisesti uuden, nuoren ruotsin opettajan kanssa oppiminen synkkaa niin hyvin, että ruotsin kokeista en voi saada muuta kuin kiitettäviä. Ylioppilaskirjoituksetkaan eivät minua ahdista. Olen saanut tarvittavan varmuuden ja motivaation. Enkä pelkää.
Reipasta menoa penkkareissa
Penkkarit ovat koulunkäynnin huipentuma. Niin tietysti lähes kaikille oppilaille. Minulle ne ovat vieläkin merkittävämmät. Maalaan penkkariauton kolmesta kyltistä kaksi. Yhdessä suuressa sivukyltissä on rehtorimme Nippu-Niemelä kuvattu gorillaksi banaani kädessään, lannevaate vinossa, ja tekstissä epäillään Charles Darwinin teoriaa luonnonvalinnasta. Tiibon ja Karin kanssa olemme kahden kitaran ja yhden haitarin trubaduuritrio, joka käy säestämässä pikkuilkeitä viisuja opettajista.
Laulut huipentuvat opettajainhuoneen edessä esitettyyn isojen poikien rivoon lauluun Levanterista ja hänen mahtavasta kalustaan. Mukana laulavat kaikki käytävälle mahtuvat abit. Opettajatkin hymähtelevät meiningille hyväntuulisina. Tunnelma on lievästi sanottuna riehakas. Abirekan kyydistä hyppäämme pois liikennevaloissa keskellä Helsinkiä. Satumme olemaan Riston kodin lähellä. Pelastaudumme varmalta kylmettymiseltä sinne punaviiniä juomaan ja klassista musiikkia kuuntelemaan.
Tunnollista ahkerointia ja loistavia tuloksia
Olen hankkinut vieraiden kielten ja ruotsin preppausoppaat. Teen tehtäviä huolellisesti ja luen melkein kokopäiväisesti. Monet tiedon aukot täyttyvät. Ensimmäisenä koepäivänä äitini antaa onnenpotkun takapuolelleni – tarpeettoman kovaa. En edes tarvitse sitä. Olen rauhallinen ja varma. Yleensä jännitän koepäivää niin, etten pysty nukkumaan. Nyt olen nukkunut hyvin. Eväät ja kirjoitusvälineet laukussa kävelen Menninkäisentieltä ne muutamat sadat metrit koulun voimistelusaliin.
Kaikki tuntuu olevan selvää ja ymmärrettävää. Jopa englannin koe, jonka minua jostain tuntemattomasta syystä inhonnut Korppu-Korhonen lähettää lautakunnalle heikkona cum laudena, tulee takaisin magnana. Kirjoitan kaksi laudaturia ja kolme magnaa, yleisarvosanalla laudatur. Äitini on pakahtua ilosta ja ylpeydestä. Olen itsekin riemua täynnä. Koulun loistava päätös on kuitannut kaikki vaikeudet ja surkeudet. Tai niin luulin. Kouluvuodet ovat jättäneet psyykeeni syvän haavan, joka ei ole koskaan täysin parantunut.
Sellaisia en tänä ilon päivänä mieti. Ainoan ylioppilaskuvan ottaa äitini koulun kulmalla. Se on vauhdissa otettu epätarkka, pieni kuva, jossa voi kuvitella minun hymyilevän. Sen siitä kyllä näkee, että tukkani on lyhentynyt. Hiukset tuskin näkyvät ylioppilaslakin alta. Kotona vaihdan puvun pois ja laitan Rory Gallagherin Blueprint-albumin soimaan. Äitini on ostanut pullon kuohuviiniä. Kilistelemme laseja ja juttelemme hyvällä mielellä. Hän lähtee viemään Aya-spanielia lenkille. Minä vaihdan levynpuolta ja lisään volyymia.
Haikeus ja kaipaus ruusujen keskellä
Juuri silloin ovikello soi. En ole odottanut kenenkään tulevan onnittelemaan. Käännän äkkiä stereot pienemmälle. Oven takana on Matin isä ruusujen kanssa.
- Hei, Robert. Sinä kirjoitit hienosti. Haluamme vaimoni kanssa onnitella sinua.
- K-Kiitos! Tämä on minulle… Teidän onnittelunne. Tärkeää.
- Näkemiin. Muista juhlia tänään.
Pitkävartiset punaiset ruusut kädessäni suljen oven. Iloni ja nousuhumalani ovat haihtuneet. Kaipaus kouraisee syvältä. Tämän olisi pitänyt olla myös Matin juhlapäivä.
Illan juhla ravintola Royalissa on huumaavan riemukas. Alice Cooperin ”School’s Out!” soi korvat lukitsevalla volyymilla. Mutta me olemme vapaita. Kaikki olisi nyt mahdollista. Jatkoille menen hilpeässä kaveriporukassa Vanhalle ylioppilastalolle.
Illan kuuma huuma sammuu pois, kun saan tuopillisen olutta vaatteilleni. Kaveritkin ovat kadonneet. Ehdin kotiin reilusti ennen puolta yötä. Seuraavana maanantaina olen taas raahaamassa maalipurkkeja kuorma-autoon. Armeija alkaisi tammikuussa.