Reima T.A. Luoto
luku kirjasta Reima T.A. Luoto: Espoo – kasvun näkijät ja tekijät. Espoon Kaupunginmuseo 2004.
Aluerakentamiseen liittyi niin Espoossa kuin muuallakin joukko enemmän tai vähemmän salaisia kytkentöjä. Niihin kuuluivat mm. ulkomaiset opinto- ja neuvottelumatkat, kiistat siitä kuka mitäkin saa rakentaa sekä grynderien ja puolueiden väliset suhteet – kaikki asioita, joissa haastateltavien muisti vieläkin pätkii.
Kunnanisien ulkomaanmatkat olivat 1960-luvulla vielä kohtalaisen harvinaisia. Jos sellaisia ’paljastui’ ne olivat yleensä lehdistölle herkkupaloja. Silloinen kunnallislakikin oli tiukka, ja kuntien kansainvälinen toiminta rajoittui lähinnä ystävyyskuntatoimintaan – monissa kunnissa ei tuolloin vielä siihenkään. Espookin solmi ensimmäiset ystävyyskuntasuhteensa vasta vuonna 1968. Kun rakennuttajat tässä tilanteessa kutsuivat kunnan edustajia neuvotteluihin, joita Espoon osalta käytiin mm. Leningradissa. Roomassa, Wienissä ja Budapestissä, niin harva kutsutuista ja valituista kieltäytyi – semminkin kun ’pojat’ olivat kertoneet, että vieraanvaraisuus oli ollut ’viimeisen päälle’ ylenpalttista. Suosittuja kohteita olivat myös Englannin ja Saksan ns. uudet kaupungit.
Periaatteessa opintomatkat – sikäli kuin sellaisista oli kysymys – olivat hyödyllisiä. Harvalla luottamus- tai virkamiehellä oli minkäänlaista näkemystä siitä, missä Euroopassa nyt mentiin. Rakennettiin puutarhakaupunkeja, uudentyyppisiä lähiöitä ja saneerattiin vanhaa. Rakennustekniikassa teollinen rakentaminen elementteineen oli tulossa muotiin niin idässä kuin lännessäkin. Ongelmana oli oikeastaan vain se, kenen kustannuksella matkoja tehtiin ja mitä niiden aikana todellisuudessa sovittiin. Itsestään selvää oli, etteivät grynderit näitä matkoja puhtaasta lähimmäisenrakkaudesta järjestäneet.
Tämän oivalsi myös lehdistö. joka seurasi matkoja silmä kovana. Kun toimittaja sai ’skuupin’, että isot pojat olivat Leningradissa, niin toimittaja hyppäsi junaan alta aikayksikön. Vantaalaisten taas oli siirrettävä opintomatkansa hamaan tulevaisuuteen, kun ”Espoon pojat olivat juuri kärynneet matkastaan” ja Hymy-lehti tehnyt siitä raflaavan jutun. Ja mikäpä oli ollut tehdessä, kun toimittaja istui Espoon valtuustossa…
Näillä yhteyksillä oli oma merkityksensä Espoon tulevaisuudelle. Vaikka asiat käsiteltiinkin muodollisesti kunnanvaltuustossa ja -hallituksessa, niin todelliset päätökset tehtiin usein sulassa sovussa grynderien saunakabineteissa, ulkomaisissa hotelleissa ja muissa virkistyslaitoksissa. Asialla olivat pääasiassa luottamusmiehet. Jokaisella merkittävällä puolueella oli edusmiehensä, joka hoiti yhteydet ”omaan grynderiin” – joskus parikin. Puolueiden väliset raja-aidat oli helppo ylittää, koska kaavapäätökset vaativat määräenemmistön, jota kenelläkään ei yksin ollut. Oli siis huolehdittava siitä, että kaikki nettosivat kohtuullisesti.
Ei ollut mikään salaisuus. että puolueilla oli omat grynderinsä. Porvaripuolella ne olivat Sato/Polar ja Asuntosäätiö, vasemmalla taas Haka. Turusta Espooseen tunkeutunutta Puolimatkaa pidettiin demarien tukijana, mutta kuten Armas Puolimatka oikeudenkäyntien yhteydessä totesi, hän ei koskaan sijoittanut muniaan vain yhteen koriin … Varsin avokätisiä olivat myös Arjatsalon veljekset. Otto Karme ja monet muut taistellessaan elintilasta Espoossa.
Puolueiden ja grynderien välinen veljeily oli melko julkista. Niinpä yhdellä jos toisellakin puolueella oli toimistonsa hyvissä liikehuoneistoissa näkyvillä paikoilla mm. Kauklahdessa, Leppävaarassa, Olarissa jne. Vuokria ei yleensä peritty, ennenkuin vcrottajat puuttuivat asiaan, ja muutamassa tapauksessa grynderit maksoivat jopa kunnallisjärjestöjen sihteereille palkkaa.
On joskus viisasteltu siitä, oliko se korruptiota vai ei, kun raha virtasi puolueille eikä yksityishenkilöille. Tuohon maailmanaikaanhan valtiollisia puoluetukia ei ollut; punapääoma rahoitti vasemmistoa, yksityinen sektori porvareita. Niin tai näin, mutta itsestään selvää on, että silloin kysymys oli laittomasta toiminnasta, kun puolueet myivät selvällä rahalla rakennusoikeuksia ja lisätehokkuutta kaavoihin. Laskun tästäkin maksoivat asunnonostajat – puolueväristä välittämättä. Tämän politiikan ja eräiden muidenkin tulonlähteiden ansiosta puolueiden espoolaiset kunnallisjärjestöt olivatkin melko varakkaita, mikä näkyi sekä niiden toiminnassa että erityisesti ylimitoitetuissa vaalikampanjoissa.
Joskus puolueiden grynderismi sai hauskojakin piirteitä. Kerran muuan puolue vietti vuosijuhlia täyttäessään pyöreitä. Jossain ohjelman vaiheessa luettiin sitten puolueelle lähetetyt onnittelusähkeet ja -adressit. Kun tasavallan presidentin, eduskunnan puhemiehen ja pääministerin tervehdykset oli luettu, oli joku koiranleuka sijoittanut ”protokollajärjestyksessä” seuraaviksi kaikki toistakymmentä tervehdyksensä lähettänyttä rakennusliikettä. Yleisöllä oli todella hauskaa…
Vain harvoin tämä korruptio johti oikeussaleihin ja silloinkin, kun näin tapahtui, jutut yleensä raukesivat pitkällisen käsittelyn jälkeen riittävän näytön puutteeseen. Tämä oli ymmärrettävää, sillä sisärenkaaseen kuuluivat vain harvat ja valitut: turhan lörpöttelyn estivät ’perheen’ kirjoittamattomat lait.
Jälkimaailman kannalta kiinnostava saattaa olla myös tapa. jolla pyrittiin valitsemaan rakennusliikkeistä, ketkä Espooseen pääsivät, ketkä eivät. Sekä kauppalan viranomaisten että grynderien yhteistoiminta pelasi hyvin; kummankin etuna oli pitää rakentajien määrä mahdollisimman pienenä. Aina siinä ei onnistuttu. sillä yritykset. jotka olivat onnistuneet ostamaan maata Espoosta, yleensä pääsivät sitä myös rakentamaan. ennemmin tai myöhemmin. Myös pankeilla oli näppinsä pelissä.
Espoossa suurimmat rakennusoikeudet olivat Sato/Polarilla, Hakalla ja Asuntosäätiöllä. Nämä kuuluivat pääosin ’maakunnan miesten’ jo 1950-luvulla perustamaan ’sileävalukerhoon’, joka matkusteli maailmalla tutustumassa mm. uusiin rakennustekniikoihin. Ulkojäsenenä reissasivat mukana mm. asuntohallituksen Olavi Lindblom ja Postipankin Teuvo Aura. Puolimatka ei tähän joukkoon kuulunut, mutta pääsi Espooseen omin avuin.
Ehkä suurimman taistelun kultapossukerhoon pääsystä kävivät Arjatsalon veljekset. Yhtiön taustalla oli Teora Oy, joka oli tehnyt maamme suurimman konkurssin ns. kätilöopiston rakennusurakassa. Arjatsalo Oy:n nimi periytyi veljeksistä Arvid ja Leo Lyytikäinen. joista edellinen muutti nimensä Arjatsaloksi Arjala-nimisen tilansa mukaan. Espoon johtavat poliitikot olivat sopineet. että muita ei oteta mukaan, jolloin alkoi ”hirveä taistelu” Arjatsalon ja Puolimatkan mukaanpääsystä, muisteli Harto Helpinen.
”Se oli paketti. jossa vasemmistolla oli oma pottinsa ja porvareilla omansa. Porvaripuolta edusti Asuntosäätiö ja KeskusSato. – Silloin johtavat poliitikot olivat sopineet keskenään. että muita rakentajia ei sitten päästetä. Arjatsalo joutui kerta kaikkiaan tekemään töitä ja tarjosi upeita illallisia koko valtuustolle moneen otteeseen. Lopulta se sitten sai sen enemmistön taakseen. Rakentajan maapala, Arjala-niminen tila, sijaitsi Keskuspuistossa, Kaupunki omisti Olarin maa-alueet ja maat vaihdettiin.”
Helpisen mukaan kyseessä eivät olleet vain kilpailulliset tai poliittiset syyt. vaan mukana oli sikäli logiikkaa, että keskittämällä harvempiin kohteisiin kustannukset kunnalle olisivat pienemmät; Helpinen oli kyllä kannattamassa useampien alueiden rakentamista kerralla, vaikka se tulisi kalliimmaksi. Hän oli siis eri linjoilla kuin silloinen kauppalanjohtaja Tiihonen.”
”Veljekset Arjatsalo-Lyytikäinen olivat hyvin taitavia manipuloimaan kunnallista koneistoa”, tunnusti Tiihonenkin. ”Minun tarkoituksenani todellakin oli, että joka rakentaja maasta ja joka yksilö ei saa rakentaa Espoossa. vaan ne, jotka valitaan. Ei niin, että yks kaks alkaa rakentaa Henttaan metsiin omakotitaloa. En nähnyt mitenkään ihastuksella, että esim. Puolimatka Turusta pomppasi tänne. Keskukset olisivat hajonneet ja ne hajosivatkin.”
Värikkäiden kuvioiden jälkeen Arjatsalo pääsi rakentamaan Olaria. Vaikka aluetta arvosteltiinkin mm. korkeiden rakennusten sijoittamisesta korkealle kalliolle, Olarista tuli hyvä, toimiva ja lapsiystävällinen lähiö.
Jossain vaiheessa mukaan Espoota rakentamaan onnistui pääsemään myös ruotsalainen Tiefundamentti Oy Kirstin alueelle. Se vetäytyi kuitenkin enemmistä yrityksistä, kun asuntohallitus ei myöntynyt sen yhteenkään aravahintahakemukseen, joita se piti korkeina, vaikka oli muualla hyväksynyt korkeampiakin neliöhintoja. Asuntohallituksessakin ’pelin politiikka’ tunnettiin.