Leena Kärävä-Lindgren
Historiaa
Ruukinranta on Espoon Laajalahden kaupunginosan osa-alue Laajalahden rannalla ja se kuului Albergan kartanon maihin. Tämä alue on rakennettu osittain ruotsalaisen vara-amiraali Carl Tersmedenin 1750-luvulla perustaman tiiliruukin paikkeille ja sen välittömään läheisyyteen. (Tersmeden oli Albergan kartanon omistaja.) Tiiliruukki toimi runsaat 100 vuotta. 1800-luvun alussa oli ruukin yhteyteen rakennettu fajanssitehdas, joka valmisti kaakeleita ja ruukkuja. Tiiliä vietiin pääasiassa Suomenlinnan rakentamiseen ja ne kuljetettiin sinne vesitse, jaaloilla. Tiilien tekoon käytettiin alueelta saatua, tarkoitukseen sopivaa savea.
Ensimmäisen maailmansodan aikana venäläiset rakensivat maalinnoitusketjun Helsingin ympäri. Perimätiedon mukaan töissä oli tuhansia ihmisiä, osa jopa kiinalaisia sotavankeja. Ruukinrannassa on vielä kaksi konekivääripesäkettä ja lukuisia taisteluhautoja/juoksuhautoja. Eroosio, kasvillisuus sekä käyttö paikallisena ”kaatopaikkana” ovat vauhdittaneet niiden rappeutumista. Pääosa tykkiteistä on hävinnyt tai käytetty myöhemmin tiestön pohjana. Museovirasto päätti vuonna 1971, että maa- ja merilinnoitus kuuluu muinaismuistolain tarkoittamiin suojeltaviin kohteisiin.
Albergan kartanon myöhemmän omistajan lesken, Amanda Kiseleffin kuoleman jälkeen perikunta muodosti kiinteistöyhtiön, päämääränään perustaa ”huvilayhdyskunta” Albergan kartanon maille. Lars Sonck laati palstoitussuunnitelman 1903, Alberga Villastad, johon Ruukinrantakin osana kuului. Rakennustyöt alkoivat v. 1908. Markkinointi tähtäsi varakkaaseen keskiluokkaan. Sotavuodet keskeyttivät ikävästi palstakaupat, eikä myynti lähtenyt sodan jälkeenkään nousuun. Ab M.G.Stenius, joka oli v.1917 ostanut Ab Alberga Oy:n, joutui talousvaikeuksiin ja myi yhtiönsä maaomistuksineen Helsingin kaupungille v. 1939.
1900-luvun alkuvuosina Ruukinrantaan muutti nimekäs taiteilijajoukko ja joitakin perheitäkin: taidemaalari, yksi maamme tunnetuimmista, Akseli Gallen-Kallela ensin Linuddeniin ja edelleen rakentamaansa Tarvaspäähän, joka on korkealle kohoava ateljeelinna, ”maamerkki”. Kuvanveistäjä Ville Vallgren muutti puolestaan Villa Paarmioon, mikä oli Villen taiteilijavaimon Viivin huvila. Runoilija Joel Rundt, joka tunnetaan mm. Finlandia-hymnin ruotsintajana ja virsien kääntäjänä, suomi-ruotsi, muutti perheineen ”Majaraan/Graninge” ja myöhemmin tekstiilitaiteilija, professori Oili Mäki perheineen osti Rundtin talon. Vapaaherratar Elvira Standertskjöld, joka oli ollut näyttelijä ja laulajatar, vietti vilkasta kulttuuri- ja seuraelämää rakennuttamassaan Villa Elfvikissä jo vuodesta 1904. V.E. onkin näytellyt tärkeää osaa alueen historiassa. Se liittyy saumattomasti alueen tunnetuksi tulemiseen ja on merkittävä rakennus vielä tänäänkin. Alueen toinen maamerkki!
Huugo Kaista muutti perheineen alueelle (Ruukinrannantie) ja teki myös Ruukinrantaan kaavaehdotuksen v.1929. Alueelle muutti myös 1910-luvulla rakennusmestari Isak Räsänen, Kastor Oy:n perustaja ja erilaisten tulisijojen ”keksijä”. Ruukinrannan nimekkäin hiihtäjä oli Niilo Enne. Hänen pihapiirissään oli mehiläisyhdyskuntia, portin pielessä kaksikin kylttiä: ”Hunajaa myytävänä” ja ” Niilo Enne hitsaaja”.
Lars Sonckin palstoitussuunnitelman mukaan rakennettiin Ruukinrantaan useita huviloita. Noin 25 niistä on saanut Espoon museolta suojelumääräyksen. Pääosin nämä huvilat on rakennettu 1900-luvun alkuvuosikymmenien aikana. Palstoille annettiin erikoisia nimiä, kuten Kumamoto, Turriho, Ambrabad, Majara… Nimet olivat Mary ja A. Gallen-Kallelan keksimiä. Tiiliruukista ei enää ollut juuri mitään jäljellä. Innostus huviloiden rakentamiseen alkoi jo Venäjän vallan aikoina ja jatkui heti I Maailmansodan jälkeen. 1900-luvun alussa rakennettiin Villa Elfvik, Tarvaspää sekä Villa Åkerblom, Ilmola ja moni muu huvila. Useimmat vuosisadan alun huvilat olivat kesäasunnoiksi aiottuja.
Liikenne hoitui 1800-luvun loppupuolella höyrylaivoilla. Sopiva laituri oli sekä Elfvikissä että Tarvaspäässä. Rautatien valmistuminen 1904 ja Leppävaaran aseman rakentaminen helpotti matkustamista ja kuljetuksia. Päästiinhän Helsinkiin Leppävaarasta puolessa tunnissa. Linja-autoliikenne alkoi 1925.
Elinkeinorakenne oli suppeahko. Elfvikin metsässä, suurten kallioiden alueella louhittiin kiveä ja sitä käytettiin katukiviin, rakennusten perustuksiin sekä muihin rakennustarpeisiin, myös kuvanveistoon. Eduskuntatalon portaiden kerrotaan olevan Elfvikin metsän kivilouhimoista. Villa Elfvikin mailla oli myös kasvihuoneita, joilta vietiin tuotteita Helsinkiin myytäväksi. Alueella oli myös muita suurehkoja kasvihuoneita.
1930-luvulla Laajalahden rannalle Tarvaspään naapuriin rakennettiin ”Lepokoti Linnunlaulu”.Se tuli tunnetuksi kirjailijoiden ja runoilijoiden suosimana lepokotina. ’Lepoa, Virkistystä ja Lääkekylpyjä”. Linnunlaulussa viihtyivät mm. Ain’Elisabet Pennanen, Olavi Paavolainen, Matti Kurjensaari, Lauri Viljanen…
Ilmolan lastentarha perustettiin 1947, aloitti Ilmolassa toiminnan 1951 ja toimi kaikkien iloksi vielä 1990-luvulla.
1960-luvulla asui alueella useita kalastajia. Kerrotaan, että alueella asui ainakin seitsemän kalastajaa. Osa asui Tarvon saaressa toiset Ruukinrannan alueella. Kalastus elinkeinona loppui Laajalahden veden likaisuuden vuoksi.
Villa Åkerblomin tiloissa toimi Vakuutusyhtiö Tapiolan koulutuskeskus aina 1970-luvulle asti.
Ruukinranta 1972
Ruukinranta muistutti Espoon kaupungiksi tulon aikaan kohtalaisen vireää maalaiskylää Helsingin kupeessa. Useilla ”kylämme” asukkailla oli 1960, -70 ja vielä 1980-luvullakin mehiläisyhdyskuntia ja portin pielessä ilmoitus: hunajaa myytävänä. Aidatuilla pihoilla pidettiin lampaita, joissakin pihoissa näkyi vuohia, kanoja – possujakin. Täällä saattoi aistia eräänlaisen ajan pysähtyneisyyden, joka jatkui aina viime vuosisadan lopulle asti. Yhteisöllisyys näkyi voimakkaasti Ruukinrannan elämässä. Kaikki tunsivat toisensa. Täällä liikkuivat ihmiset, jotka asuivat alueella. Syntymäpäivä- ja ylioppilasjuhlia vietettiin toisinaan koko kylän voimin, kutsu kuului ja miltei kaikki tulivat. Kevät- tai syyskävelyillä saattoi saada puutarhaan uusia taimia. Venerannan uuden vuoden ilotulitukset saivat asukkaat juhlimaan yhdessä kirkkaassa talvisäässä.
Mutta ympäristö muuttui. 1970-luvun alku oli suurten muutosten aikaa Ruukinrannan ulkopuolella. Espoo alkoi kasvaa, koska uutta kaupunkia oli alettu kehittää rakentamalla asuntoja, teitä, kouluja ja infrastruktuuria! Laajalahdessa rakennettiin, Leppävaara oli rakentamisen kourissa – mutta Ruukinrannassa oli rakennuskielto. Satunnaiset uudisrakennukset rakennettiin poikkeusluvalla. Syntyi kerrostuneisuutta. Eri aikakausien rakennukset seisovat rinnakkain isoilla tonteilla. Ruukinrannan alueella oli alle 40 asuinrakennusta. Läheskään kaikki kiinteistöt eivät kuuluneet vesi- ja viemäriverkostoon. Monen kiinteistön alueella oli ylivuotoviemäreitä ja pihojen likakaivoja käytiin säännöllisesti tyhjentämässä. Kiinteistöillä oli omat kaivot, aivan kuten monissa maaseudun kylissäkin. Kuivina kesinä joidenkin asukkaiden kaivot saattoivat kuivua. MUTTA meillä oli luonto: ihania kallioita, metsää, puutarhat omenapuineen ja marjapensaineen sekä keittiöpuutarhaan kuuluvine yrtteineen, leikkipaikat, loriseva puro, uimaranta, venesatama, kaislikot, sillat Munkkiniemeen ja juoksuhaudat sekä bunkkerit ja vapaus liikkua! Meille oli suotu mahdollisuus tarkkailla luontoa lähietäisyydeltä kaikkina vuodenaikoina. Alueelta saattoi poimia mustikoita ja sieniä! Kaikki nämä ihanat asiat, itsestäänselvyydet, ovat olleet alati läsnä! Ja metsien eläimet, linnut!
Tiestö koostui pääasiallisesti kapeista sorateistä, jotkut entisiä tykkiteiden pohjia, ja ne olivat yksityisteitä. Liikenne oli maltillista. Vielä 70-luvulla alueen kaikilla asukkailla ei ollut autoakaan. Oli aikaa kävellä ja pyöräillä Laajalahteen missä oli koulu, kauppa, kirjasto, parturi, posti, suutari ja miltei kaikki mitä saattoi tarvita. Myös Tapiolan suuntaan liikuttiin. Radiomastojen luona oli Hansa-market ja Leppävaaran aseman tienoille oli 70-luvulla rakentumassa Maxi-market. Linja-autoliikenne oli kohtuullisen vilkasta. Kauaa ei tarvinnut bussia odottaa! Kevyen liikenteen yhteys Helsingin suuntaan kulki Tarvon siltojen kautta – valitettavasti ne olivat usein kehnossa kunnossa.
Kun Laajalahden tiet olivat saaneet nimensä karjalaisen pitäjänimistön mukaan, oli Ruukinrannan tiet nimetty paikallisten taiteilijoiden ja alueella toimivan ruukin mukaan. Vasta 1970-luvulla ruvettiin puhumaan Ruukinrannasta – sitä ennen alue tunnettiin Elfvik-nimisenä.
Ainut ”palvelu” mitä Ruukinrannasta oli saatavana, oli Ilmolan yksityinen lastentarha, joka todennäköisesti oli ensimmäinen laatuaan Espoossa. Ilmola oli vahvasti alueen yhdistävä tekijä vuosikymmenten ajan ja sitä on pidetty tärkeänä kulttuurin kulmakivenä Ruukinrannan alueella. Vuosittaiset Ilmolan myyjäiset keräsivät joukoittan väkeä. Lähiseudun lapset alkoivat ”opintiensä” Aili Hellemaan huomassa ja kun he vielä jatkoivat opiskeluaan Laajalahden kansakoulussa, ehti lasten ja perheidenkin välille syntyä elinikäiset siteet ja ystävyys! Kaikella on tapana loppua aikanaan. Aili-tädille ei ollut työn jatkajaa ja valitettavasti Ilmolan talo, joka oli rakennettu Myllykalliolle, Albergan kartanon tuulimyllyn paikalle, Ruukinrannan korkeimmalle kalliolle, kahden purkutalon hirsistä, on sittemmin tuhoutunut tulipalossa (2000-luvun alkupuolella).
Ruukinrannan arvohuviloista englantilais-saksalaisvaikutteinen Jugend-huvila Villa Elfvik eli alennustilassa. Kunto oli heikko ja neiti Lise Standertskjöldin kuoleman jälkeen 1974, Svenska Litteratursällskapetille testamentattua vanhaa arvorakennusta ei voitu ottaa suunniteltuun käyttöön. Taloa uhkasi purku, mutta onneksi Espoon kaupunki, monien pohdintojen jälkeen, lunasti sen ja kunnosti nykykäyttöönsä, luontotaloksi v.1992. Tarvaspää on menestynyt suosittuna museona. Villa Åkerblom puolestaan kunnostettiin Pohja-yhtymän tarpeisiin ja käytettiin koulutuskeskuksena. Nykyään kiinteistöalan yritys Rentto Oy omistaa huvilan. Historiallinen Jugend-tyylinen rakennus on elämyksellinen kokous- ja juhlatila, suosittu häiden ja perhejuhlien pitopaikka.
Ruukinrantaan perustettiin 1966 nykyinen venesatama, jossa lienee paikka sadalle vapaa-ajan veneelle ja laituri on vanhan satama-alueen tietämillä. Sataman viereen rakennettiin uimaranta ”Mutis”. Mutiksessa järjestettiin kesäisin uimakoulutoimintaa, kunnes Laajalahden veden laatu huononi niin kelvottomaksi, että uimaranta oli suljettava. Veden laatu oli myös syy siihen, että alueen viimeinenkin kalastaja lopetti toimintansa.
Alueella asui vielä viitisen miestä,” ikkunanpesijöitä”, jotka asuivat juoksuhaudan suojaan kyhätyssä majassa. He lähtivät aamuisin ”töihin” ämpäreineen ja muine tarvikkeineen. Olivat melko siistin näköisiä. Kävivät hakemassa vettä Bertilin talon kaivosta (Ruukinrannantie 1) ja joskus pyysivät, että heille tilattaisiin taksi. Ikkunanpesijöitä oli vielä 80-luvulla. Heistä ei ollut sanottavasti haittaa.
Jo Villa Elfvikin ja Standertskjöldien aikoihin oli nykyisellä vanhojen metsien laajoilla kallioalueilla kivilouhoksia (joista aikaisemmin mainittiin), joissa kivenhakkaajat räjäyttivät ja louhivat suuria määriä graniittia, jota vietiin sekä ulkomaille että kotimaan tarpeisiin. Elvira Standertskjöld oli jo aikanaan myynyt ”rintoja” eli louhospaikkoja kiviyrittäjille. Kivimäessä (niin aluetta kutsuttiin) hakattiin noppa- ja nupukiviä sekä eri rakennus- ja koristekivien raaka-aihioita. Elfvikin punainen graniitti on ollut haluttua tavaraa. Sodan jälkeinen rakennusbuumi työllisti kivenhakkaajia vuosikymmeniksi. Kivenhakkaajat asuivat pääasiassa omissa, itse rakentamissaan melko yksinkertaisissa ja pienissä parakeissa. Viimeiset kivenhakkaajat työskentelivät Ruukinrannan alueella vielä 1970-luvulla.
On vielä mainittava lasten vapaa-ajan harrastuksiin raivatut urheilupaikat. Oli pituushyppy-, korkeushyppy ja painonnostopaikat, kolmiloikkaa saattoi hypellä ja naruhyppelykin oli suosittua. Hiihtämään pääsi kotiovelta ja laskettelemaan mentiin Laajalahden Taivariin! Luistelemaan mentiin Laajalahden jäälle potkukelkalla. Koulun kenttä oli suosittu ja joihinkin pihoihin jäädytettiin pieni kenttä!
Suur-Helsingin haaveet sekä muita uhkakuvia
Helsinki oli ostanut Steniuksen maat Ruukinrannassa, Laajalahdessa ja Leppävaarassa v.1939. Ajatuksena oli liittää Espoon itäosat Helsinkiin. Albergan taajaväkisen yhdyskunnan hallitus oli myös suhtautunut 1950-luvulla asiaan myötämielisesti.
Kun Espoon ensimmäinen yleiskaava valmistui 1968 muotoutui Muurala Espoon hallinnolliseksi keskukseksi. Poliittisten kiistojen käydessä voimakkaana, uhkana oli, että Espoon itäiset alueet liitettäisiin Helsinkiin. Mm. Leppävaara ja Laajalahti mukaan lukien Ruukinranta kuuluisivat liitokseen. Vielä 1970 ja 71 kaupunkiliiton silloinen toimitusjohtaja L.O. Johansson esitti selvityksessään, että Espoon itäiset osat tulisi liittää Helsinkiin. Oli laadittu virallinen alueliitosehdotus, jonka tarkoituksena oli tasapainoisemman kuntarakenteen luominen. Hanke kuitenkin kariutui Espoon tultua kaupungiksi 1972. Liitosasian annettiin raueta. Tavoite Suur-Helsingin luomisesta jäi toteutumatta.
Vuosien mittaan ruukinrantalaiset ovat yhdessä yrittäneet torjua milloin voimalinjan vetoa läpi asutusalueen, milloin alueen kautta kulkevaa läpiajoa. Myös valtion pyrkimys laajentaa Otaniemen kampusta Ruukinrannan vanhojen metsien alueelle oli uhkakuva, joka ei onneksi toteutunut.
Ilman näitä viime vuosisadan alkupuolella rakennettuja ihania huviloita olisi Ruukinrannan merkitys hyvin paljon köyhempi. Alue on pieni ja melko harvaan asuttu ja väestön kasvu on ollut hidasta rakentamista jarruttavien, vuodesta toiseen kestävien rakennuskieltojen vuoksi. Helsingin omistamat alueet (niitäkin vielä on) ovat rakentamattomia. Suurille yksityisomistuksessa oleville tonteille (3000-6000m2) on saanut rakentaa vain kaksi asuntoa. Asemakaavaa tälle alueelle on odotettu vuosikymmeniä!
Lähteet:
Ruukinrannan nykyiset ja entiset asukkaat:
Launo Heinonen
Hanna Huurrekorpi-Hynninen
Maija Juutilainen
Matti Juutilainen
Paula Kosonen
Seija Rajarinne
Aretta Tiilimäki
Leppävaara-seura: Leppävaaran ytimessä
Johanna Pekkanen ja Virve Heininen: Kuninkaan kartanosta kaupungiksi
Espoon kaupunki: Rakennusinventointi: Ruukinranta-Tarvaspää