1980-luvun opetusmenetelmiä

1980-luku oli vilkkaan pedagogisen kehittämisen aikaa. Vuosikymmenen vaihtuessa kouluhallitus päivitti eri oppiaineiden sisältöjä. Nyt erotettiin kaikille tarkoitettu perusoppiaines (ydinoppiaines) ja noheville suunnattu lisäoppiaines. Myös tuntijakoon tehtiin muutoksia.

Iso muutos tehtiin vuonna 1985, kun uusi perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet korvasi 1970-luvun POPS:in. Nyt haluttiin palauttaa kunnille rajattu – mutta kuitenkin – oikeus tehdä opetussuunnitelmasta itsensä näköinen. Kouluja ja opettajia innostettiin ns. sisäiseen kehittämiseen.

Vuosikymmenen puolivälin jälkeen alettiinkin monessa koulussa etsiä itselle istuvia menetelmiä. Kaikkea sai kokeilla, eikä tulosvastuuta ollut. Vaihtoehtokoulut kiinnostivat: Steiner, Montessori, Freinet… Taide, mm. ilmaisutaito ja pedagoginen draama olivat kovia, pehmeitä juttuja. Prosessikirjoitus saapui Suomeen. Muutaman vuosikymmenen naftaliinissa ollut kokonaisopetus heräsi henkiin. Vuonna 1989 ilmestyi eheyttämisen tueksi Eheytetyn opetuksen käsikirja. Espoolaisoppilaita vietiin bussilla uimahalleihin ja teatteriin.

Ensimmäiset musiikkiluokat oli perustettu jo ennen 1970-lukua. Nyt painotetun opetuksen luokkien kirjo laajeni: Myös Espooseen syntyi kielikylpyluokkia, liikuntaluokkia, luma-luokkia…

Tärkeitä ajovoimia oli uusi oppimiskäsitys: kognitivismi. Oppiminen ei ollutkaan vain tarkkaavaista kuuntelua, vaan se oli informaation aktiivista prosessointia; tiedon hakua ja uuden tiedon liittämistä vanhaan.

Yhä tarvittavan pysyvän tiedon siirron uudeksi työkaluksi Yrjö Engeström kehitti idean orientaatioperustasta: Opettajan oli kiteytettävä opittavan asian olennaiset tekijät malliksi tai kartaksi. Orientaatiopetusta voi olla analogia, tai kuvaus opittavasta asiasta kokonaisuutena, sen yksinkertaisimmassa, pelkistetyssä muodossa, eräänlaisena alkusoluna. Engeströmin mukaan esim. suuren öljynjalostamon alkuidea on tislaus. Jos ymmärtää tislauksen periaatteen, on helppo hahmottaa monimutkaisen teollisuuslaitoksen toiminta. Kokonaiskuva ensin ja sitten esitellään ja selitetään uudet asiat yksi kerrallaan.

Oppiakseen uutta oppilaiden oli itse tutkittava omia aiempia käsityksiään. Mainioksi avuksi tuli mind map, käsitekartta. Käsitekartan idea oli pähkinänkuoressa se, että kirjoittamalla johonkin tutkittavaan asiaan liittyvät käsitteet ja niiden väliset suhteet ns. väitelinkkien avulla (esim. Josta seuraa, että…) oppilas tulee tietoiseksi siitä, mitä jo tietää. Opetuksen jälkeen käsitekarttaa päivitettiin.

Arviointia pehmennettiin. Kilpailun sijaan haluttiin vahvistaa itseluottamista ja yhteistyötä. Sanallista arviointia, ja jopa suullista lisättiin. Todistusarvostelu voitiin jättää suorittamatta sen lukukauden aikana, jolloin aineen opiskelu ala-asteella aloitettiin – esim. historia vielä viidennellä luokalla.

Vuosikymmenen innovaatio: leirikoulu

Pohjoismaisilla luokanopettajapäivillä elokuussa 1982 Hanasaaressa herätti paljon huomiota tanskalainen esitys leirikouluista. Tanskassa leirikouluja oli järjestetty kymmenisen vuotta. Ne eivät olleet ylimääräisiä, vaan niiden tarkoitus oli opettaa oppilasta näkemään maailma ja todellisuus sellaisena kuin se oli koulun ulkopuolella.

Tanskassa leirikoulussa oli aina mukana kolme opettajaa. Jokaisen opettajan ei ollut pakko lähteä leirikouluun, mutta luokanvalvojan oli kuitenkin järjestettävä niin, että hänen oma luokkansa voi osallistua. Innostus tarttui. Leirikouluaate levisin nopeasti Suomessa.

Vuonna 1983 peruskoululakiin (PkL 26§/1983) ja vuoden 1985 opetussuunnitelmaan tuli lupa antaa opetusta myös koulun ulkopuolella. Leirikoulu mainittiin uutena työtapana.

Leirikoulu oli yleensä usean päivän mittainen. Matkat, yöpyminen jne. rahoitettiin joko järjestämällä erilaisia rahankeruutempauksia yhdessä luokkatoimikuntien kanssa tai yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla: keräämällä leirimaksu. Perheet, jotka halusivat lapselleen leirikokemuksen, maksoivat sen. Jos perheellä ei ollut rahaa, ja lapsi halusi lähteä, mukaan saattoi päästä stipendillä.

Monet opettajat suunnittelivat itse leirikoulunsa ohjelman. Mutta pian kouluille markkinoitiin valmispaketteja mm. kisa- ja nuoriso- ja leirikeskuksiin. Myös laivayhtiö Silja Line huomasi markkinaraon ja mainosti matkoja Ruotsiin, mm. eläintarhaan. Varsin pian leirikoulut ulottuivat myös kauemmaksi Eurooppaan, kuten Kreikkaan. Opettajien tueksi ilmestyi vuonna 1989 leirikoulun käsikirja.

Espoo suhtautui leirikouluihin hyvin myönteisesti. Opettaja sai niiden suunnittelusta ihan asiallisen korvauksen.

Sitten tuli takaisku, ja se tuli Espoosta.

Eräässä espoolaiskoulussa järjestettiin 2000-luvun alussa leirikoulu, joka rahoitettiin keräämällä vanhemmilta osallistumismaksu. Erään oppilaan äiti teki asiasta valituksen, ja viranomaiset tarkensivat säädöksiä. Uusien ohjeiden mukaan koulu ei saanut kerätä rahaa eikä järjestää oppilaille maksullista ohjelmaa.

Jotta leiritoiminta ei olisi kokonaan hyytynyt, hyväksyttiin kuitenkin menettely, jossa vanhemmat keräsivät rahaa, lahjoittivat rahat koulun tilille, ja niillä rahoilla leirille pääsivät kaikki halukkaat. Kun laskut hoidettiin koulun budjetin kautta, kotimaisista menoista saatiin alv-etu.

Myös opetushallitus otti kantaa asiaan omassa tiedotteessaan. Siinä kerrattiin, että oikeus maksuttomaan opetukseen on kirjattu perustuslakiin (PL 6§) ja että se on subjektiivinen oikeus. Opetussuunnitelmaan perustuvasta opetuksesta ei saa aiheutua oppilaalle kustannuksia, vaan koulujen ylläpitäjien tuli osoittaa taloudellisten edellytystensä puitteissa resurssit opintokäyntejä ja retkiä varten. Näihin kohtuullisin kustannuksiin saatiin käyttää ns. valtionosuutta. Leirikouluja sai tukea oppilaiden ja huoltajien yhteisesti keräämillä varoilla, mutta varojen keruun tuli olla oppilaille ja huoltajille vapaaehtoista.

Espoossa aloitettiin uusi käytäntö: Kouluilla ei saanut enää olla omia pankkitilejä. Näin menetettiin alv-hyöty. Vanhempien tuli huolehtia leirikoulun rahoista.