Maankäytön murroksia 50 vuotta sitten

Esko Uotila

Aluerakentamisesta tehokkuutta asuntotuotantoon

Kaupunkimainen rakentaminen alkoi Tapiolasta, jonka rakennutti pääosin Asuntosäätiö 1950- ja 1960-luvulla puutarhakaupungiksi. 

Espoon kehitys kaupungiksi vauhdittui, kun Espoosta tuli kauppala vuonna 1963. Espoo sai uuden kuntamuodon perusteella kaavoitusoikeuden, mutta sillä ei ollut valmiuksia vastata suureen asuntojen kysynnän kasvuun. Rakentamista vauhdittamaan kehitettiin aluerakentamisjärjestelmä, jossa Espoon kumppaneina olivat pankit ja rakennusliikkeet.

Espoo ja aluerakentaja sopivat rakentajan ostaman maan kaavoituksesta. Rakentaja otti vastuun kunnallistekniikan toteuttamisesta. Rakentamisen lähtökohtana olivat silloiset maankäyttö- ja liikennesuunnitelmat.

Ensimmäinen varsinainen aluerakennussopimusalue Espoossa oli Karakallio. Espoon kaupunki myi rakennusyhtiö Hakalle 1956 ostamansa 40 hehtaarin alueen ja rakennustyöt aloitettiin 60-luvun puolivälin jälkeen. Vuonna 1966 Espoon valtuustossa hyväksyttiin ns. suuri aluerakentamispaketti. Karakallio II-III, Westend ja Matinkylä tulivat Hakalle sekä Iivisniemi, Lounaisrannikko ja Lounaisrannikko III Asuntosäätiön, Saton ja Polarin muodostamalle yhtymälle. Sopimuksen piiriin kuului lähes 1 000 hehtaaria maata, josta aluerakentajat omistivat pääosan. Espoon omistamasta maasta kauppala sitoutui luovuttamaan asunto- ja liikerakennustontit aluerakentajan toimesta perustettaville yhtiöille.

Kaupunkikeskukset kehittyvät eri tahtiin

Espoon yleiskaavaluonnos vuodelta 1968. Pertti Maisala: Espoo – Oma lukunsa 2008.

Espoon ensimmäistä yleiskaavaa alettiin laatia vuonna 1966, ja yleiskaavaluonnos valmistui vuonna 1968. Kauppalan aluekeskuksiksi nimettiin Tapiola, Leppävaara, Muurala ja Kivenlahti ja paikalliskeskuksiksi Matinkylä ja Kauklahti. Muuralasta muotoutui Espoon hallinnollinen keskus.

Tapiolan ja Leppävaaran hylkäämiseen hallinnollisina keskuksina vaikutti poliittisten kiistojen lisäksi uhka Espoon itäisten alueiden liittämisestä Helsinkiin, jota Helsingin kaupunki tavoitteli useaan kertaan 1900-luvulla. Vielä vuonna 1970 L.O. Johansson esitti selvityksessään, että Espoon itäiset osat liitetään Helsinkiin, mutta hanke kariutui, kun vuonna 1972 Espoosta tuli kaupunki.

Espoon nykyinen viiteen kaupunkikeskukseen ja paikalliskeskuksiin perustuva kaupunkirakenne alkoi muotoutua 1970-luvulla. 

Kaavoitus eteni 1970-luvulla nopeimmin Etelä-Espoossa. Tapiola oli jo suurelta osin rakennettu ja rakentamisen painopiste oli Matinkylän ja Espoonlahden alueilla. Kun Espoosta tuli kaupunki vuoden 1972 alussa, asukkaita oli 104 000. Pohjois-Espoo oli edelleen maaseutua, ja kaupungin keskiosissakin maataloutta harjoitettiin laajasti.

Valtaväylät kasvun tukena

Rantaradan avaaminen vuonna 1903 käynnisti Espoon kasvukehityksen. Rautatie voimisti sen varrella olevia asemien ja seisakkeiden lähiseutuja Leppävaarassa, Kilossa, Espoon kirkolla ja Kauklahdessa.

Jorvaksentie, nykyinen Länsiväylä, avattiin liikenteelle vuonna 1937. Tien rakentaminen moottoritieksi aloitettiin vuonna 1961. Moottoritie oli valmis Espoonlahdelle saakka vuonna 1969. Tien nimeksi vakiintui Länsiväylä. Moottoritie vauhditti eteläisten kaupunginosien rakentamista.

Nykyisin Turunväylänä tunnettu Tarvontie oli Suomen ensimmäinen moottoritie. Helsingin Munkkiniemestä Espoon Gumböleen johtavan valtatie 1:n osuuden rakentaminen alkoi vuonna 1956 ja se valmistui vuonna 1962.

Kehä I:n Länsiväylältä Turuntielle Leppävaaraan johtava tieosuus rakennettiin jo 1960-luvun alussa yleiseksi tieksi. Tien viimeinen osuus Turuntieltä Vihdintielle valmistui vuonna 1980, jolloin Kehä I muodosti yhtenäisen nelikaistaisen poikittaisväylän Länsiväylältä Itäväylälle.

Helsingin ohikulkutie, vuodesta 1971 alkaen nimeltään Kehä III, valmistui Espoon osalta vaiheittain vuosina 1963–1968. 

Metron rakentamista Kivenlahteen selvitettiin jo 1980-luvulla. Silloin päädyttiin jatkamaan linja-autojärjestelmää. Maankäyttö ja liikenneyhteydet painottuivat rantaradan ja Etelä-Espoon liikennekäytävän varteen. Pohjois-Espoo säilytettiin viher-, suojelu- sekä maa- ja metsätalousalueena. Nämä periaatteet ovat edelleen yleiskaavojen ja kaupunkisuunnittelun pohjana.

Kirjallisuutta:

Pertti Maisala: Espoo – Oma lukunsa, Kaupunkisuunnittelun, kaupunkirakentamisen ja kaavoitushallinnon kehitys vuoteen 2000, Espoon kaupunkisuunnittelukeskus 2008.

Reima T.A. Luoto: Espoo – kasvun näkijät ja tekijät. Espoon kaupunginmuseo 2004.

Maija-Liisa Kaistila, Aapo Kirvesniemi, Pirkko Sillanpää ja Esko Uotila: Maatilojen Espoo. Espoon perinneseura 2020.