Koulutuksen kehittyminen Espoossa Kansisivulle
1970-luvun opetusmenetelmiä ja -välineitä
1970-luvulla teknologian nopea kehitys näkyi kaikissa suomalaiskouluissa. Opettajien työtä helpotti ja monipuolisti monia tuttuja vempaimia ja yhä uusia keksittiin. Koulujen välinevarastoissa oli mm. Beta- ja VHS-opetusvideoita ja nauhureita, C-kasetteja ja kasettisoittimia, dia- ja rainaprojektoreja, episkooppeja, kaitafilmikameroita, mikroskooppeja, opetuselokuvia ja elokuvaprojektoreita, vanhoja kuvatauluja pääasiassa historiaan, maantietoon ja uskontoon, äänilevyjä ja levysoittimia.
Oppikirjojen rinnalle tuotettiin erillisiä työkirjoja, oheislukemistoja ja kokonaisia opetuspaketteja, joissa oli kuva-aineistoja, kysymyskortteja jne. Taskulaskin helpotti matematiikan opiskelua. Tehtävät tarkastettiin tarkastuspisteissä vastauskirjoista. Juuri opittua kerrattiin erilaisilla itsetarkistavilla peleillä. Oppikirjasarjoissa oli valmiit kokeet.
Kansakoulun kiskopulpetit vietiin kaatopaikoille ja tilalle tuotiin uusia irtopulpetteja ja tuoleja. Monessa luokassa oli jo piirtoheitin, jolla heijastettiin valkokankaalle kalvoja. Luokkakirjastosta sai valita luettavaa. Liitutaulujen rinnalle ja ohi asennettiin valkotauluja, joihin kirjoitettiin vesiliukoisilla tusseilla.
Monistuskoneilla tuotettiin oppilaille tehtävämonisteita, Kuulutuksia ja päivänavauksia hoideltiin keskusradion kautta. Ääntä vahvistettiin juhlissa mikrofoneilla.
Vanhoja ja uusia opetusmenetelmiä
Toki moni opetti vielä ”ikenet ja liitu” -metodilla. Yksinkertainen taulupiirros täydensi opettajan tarinankerrontaa, elävöitti opetusta, ja väriliidut toivat piirroksiin vaihtelua.
Ajan henki vaati kuitenkin monipuolistamaan työtapoja. Opettajat kokeilivat aiempaa enemmän ryhmätyötä. Kaikki ryhmät voivat tehdä samaa. Joka ryhmällä saattoi olla oma osatehtävä. Ryhmille voitiin antaa myös eritasoisia tehtäviä. Ryhmät voivat myös opettaa toisiaan.Toinen toivottu työtapa oli oppilaiden omatoiminen tiedon hankinta. Opettaja antoi tehtävän ja oppilaat hakivat ratkaisua mm. tietokirjoista omaan tahtiin. Tarjolla oli myös eritasoisia tehtäviä. Jos oli vaikeuksia, sai tukiopetusta vanhempien luvalla.
Monet espoolaiset luokanopettajat innostuivat ainakin hetkeksi ns. urakkatyöstä. Sitä oli kokeiltu oikein virallisestikin Espoossa jo 1960-luvun lopulla. Viikon opetus suunniteltiin yhdessä oppilaiden kanssa. Maanantaina esiteltiin viikon urakka: mitä pitää eri oppiaineissa olla tehtynä perjantaina. Oppilaat selailivat eri aineiden oppikirjoja. Opettaja kysyi, missä oppilaat arvelevat selviävänsä itsekseen ja missä tarvitaan opettajaa ja opetusta Liitutaululla saattoi olla ”kartta”, jossa näkyi, missä kukin meni eri päivinä. Tehtäviä sai tehdä yksin tai yhdessä toisten kanssa.
Keskiviikkona pidettiin välitarkistus. Opettajalla koko ajan helpdesk auki. Apua sai kun halusi. Joka aamu käytiin tilanne läpi ja iltapäivällä oli palautekeskustelu. Nopeat taisivat joissain luokissa päästä perjantaina kotiin aiemmin.
1970-luvun tähdenlento: Itseneuvova opetus (INO)
Jo 1960-luvulla muotiin nousi behavioristinen oppimisnäkemys. Tavoitteiden piti olla selkeitä. Oppilaiden piti työstää opittavaa asiaa keskittyneesti. Oppiminen varmistettiin yksinkertaisilla kontrollikysymyksillä. Uskottiin vahvasti, että nimenomaan palaute, se että oppilas näkee, onko vastaus oikein tai väärin, oli oppimisen avaintekijä,
Suomalaisen peruskoulun alkuvuosina nähtiin tähdenlento: ns. INO-menetelmä omine oppimateriaaleineen. Tämän itseneuvovan työtavan keksi kansakoulunopettaja Oiva Louhisola. Idean taustalla olivat kaksi kansainvälistä innovaatiota: Ohjelmoitu opetus, jossa käytettiin opetuskonetta ja hieman yksinkertaisempi ratkaisu: ohjattu opetus, jossa oppimateriaali sijoitettiin vihkoseen tai kirjaan. Oppilaat lukivat instruktion, varsinaisen tekstin, sekä suorittivat harjoitukset ja kontrolloivat ne itse. Molempien alkujuurina olivat 1900-luvun alun montessorilaiset oppimispelit.
Oiva Louhisola toimitti yhdessä kollegoittensa kanssa useita itseneuvovia oppimateriaaleja. Ensimmäisiä käytettiin jo 1970-luvun alussa peruskoulukokeilun yhteydessä. INO:ssa oli perusteksti, jonka oppilas opetteli itsekseen, ja vaikeustasoltaan eriytyviä tehtäväsarjoja: perustehtäviä, erikoistehtäviä ja vielä vaikeampia harrastustehtäviä. Niiden avulla oppilas varmisti osaamisensa. Opetustavoitteet määriteltiin systemaattisesti ja teksti kirjoitettiin erittäin huolellisesti. Teksti laadittiin niin, että hidaskin lukija selvisi siitä 15 minuutissa.
Oppilas luki oppikirjaa omaan tahtiin. Tekstikappaleet olivat oppituntikohtaisia. Hän teki ja tarkisti itse tehtävät vastauspisteessä. Uuteen osioon sai siirtyä, kun edellinen oli ratkaistu oikein. Jos vastaus oli väärä, luettiin osio uudelleen.
Myös espoolaiskouluissa innostuttiin näistä uusista oppimateriaaleista. Ne auttoivat opettajaa ottamaan huomioon oppilaiden erilaiset valmiudet ja helpottivat hänen työtään. Oppilaat kun ovat monilta ominaisuuksiltaan erilaisia jopa niin, että koko ryhmän opettaminen yhtä aikaa on tehotonta. Osa on nopeita, osa verkkaisia.
INO-oppikirjat saavuttivat suuren levikin peruskoulun alkuvaiheessa. Tuolloin Oiva Louhisola toimi ylitarkastajana kouluhallituksessa. Innostus kuitenkin hiipui. Verkosta löytyy mainintoja, joiden mukaan itseneuvova oppiminen oli opettajien mielestä turhanaikaista näpertelyä. Tuolloin törmättiin myös sitkeisiin uskomuksiin: vain opettajajohtoinen opetus tuottaa tulosta. INO vaati opettajaa muuttumaan oppimisen ohjaajaksi.
Erässä pro gradu -tutkielmassa tutkittiin mainiollla kokeellisella asemalla kuudessa eri luokassa menetelmän tehoa verrattuna perinteiseen opettajajohtoiseen luokkaopetukseen. Tulokseksi saatiin, ettei INO:lla opittu sen paremmin. Kokeiluun osallistuneet oppilaat eivätkä opettajat olleet menetelmästä kauhean innostuneita. Heidän mukaansa INO soveltuu hyvin silloin tällöin käytettynä historian, maantiedon ja biologian opiskeluun. Myös INO oli vain yksi menetelmä.