2000-luvun opetusmenetelmiä ja -välineitä

2000-luku oli monessa mielessä koulutuksen osalta harmaata aikaa, lama ei ikään kuin koskaan loppunut, ja uusi romahdus tuli 2008.

Vuoden 2004 perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet olivat jälleen monisatasivuiset. Sisällöt määriteltiin tiukemmin kuin kymmenen vuotta aiemmin. Luottamus opettajiin ja kuntiin kärsi eroosiota?

Kolmiportainen tukijärjestelmä lisäsi paperityötä. Inkluusio kunnioitti ihmisoikeuksia. Mutta rahaa siihen ei juuri annettu.

Koulujen lakkauttaminen jatkui. 1990- ja 2000-luvuilla Suomen pienistä kouluista lakkautettiin 65 %. Homekoulut yleistyivät, kun kunnossapito loppui. Koulujen omista talonmiehistä ja siivoojista luovuttiin Espoossa.

Valitettavasti 2000-luku ei myöskään tuonut uusia, merkittäviä didaktisia oivalluksia.

Valoa harmauteen toi yhä jatkunut tekniikan kehitys. Rehtorit tekivät lukujärjestykset palataulun sijaan tietokoneella. Espoossa oli käytössä näppärä Kurre-ohjelma. Wilma välitti viestejä. Opettajien pöydille alkoi ilmestyä ensimmäisiä dataprojektoreita ja liitutaulujen päälle smartboardeja.

Oppikirjoja käytettiin ja kierrätettiin, mutta opetusta rikastutettiin mm. CD-rompuilla. Myös äänikirjoja alkoi ilmestyä kouluihin.

Vuosituhannen vaihteessa käyttöönotetut laajakaistat pudottivat käyttökuluja. Alakouluissa eteni mm. sähköinen Matilda-kirjallisuuspiiri. Internet monipuolistui. Syntyi kaikille avoin digitaalinen tietopankki Wikipedia. Sieltä oppilaiden oli helppo hakea tietoa. Vuosikymmen oli läppärien ja tablettien levikkiaikaa. Niillä kirjoitettiin ja tulostettiin. Niillä piirrettiin, soitettiin, kuvattiin ja tehtiin elokuvia. Ja pelattiin pelejä. Myös oppimispelejä.

Itse opetuskin monipuolistui. Ryhmätyö muuntui yhteistoiminnalliseksi oppimiseksi. Sen keskeinen idea, ryhmäyttäminen, levisi myös yläkouluihin uusien seiskaluokkien sisäänajon työkaluksi.

Uusia menetelmiä oli mm. kirjavinkkaus. Lukuinnostusta vauhditettiin sähköisellä Matilda-hankkeella. Espoossa käynnistettiin KULPS- hanke, jonka puitteissa oppilaat pääsivät osallistumaan erilaisiin kulttuuri- ja liikuntatapahtumiin.

Oppilaat saivat osallistua arviointiin. Heille opetettiin itsearviointa. Laadittiin mm. portfolioita.

Koulupäivää rikastutettiin. Koulupäivän rakenteeseen vaikutti säädös, jonka mukaan kunnat saivat järjestää syksystä 2004 alkaen perusopetuslain mukaista aamu- ja iltapäivätoimintaa 1. ja 2. vuosiluokan oppilaille sekä kaikkien vuosiluokkien erityisoppilaille.

Yhteistyötä kouluissa ja koulujen välillä monipuolistettiin. Useassa koulussa oli jo ns. pariopettajia. Oppilashuoltoryhmät aktivoituivat. Ala- ja yläkoulut ohjattiin syventämään nivellysvaiheen ohjausta. Espoossa käynnistettiin uudenlainen opettajien täydennyskoulutuksen työkalu: 11 oppimiskeskuskoulua, joiden opettajat jakoivat osaamistaan muille.

Vaihtelua arkeen toi myös Pisa-ihme vuonna 2001, joka toi espoolaiskouluihin valtavan määrän kansainvälisiä vierailijoita.

Yhteistoiminnallinen oppiminen

Valoa metodipuolelle toi yhteistoiminnallinen oppiminen. Se on ryhmätyöstä kehitelty metodi, jota oli alettu kokeilla maailmalla jo 1980-luvulla. Puheenaiheeksi se nousi Suomessa 1990-luvulla. Keskeisiä metodin kehittelijöitä täällä olivat mm. Pasi Sahlberg ja Asko Leppilampi.

Alusta alkaen menetelmälle oli tyypillistä oppilaiden autonomia ja yhteisvastuu sekä opettajan rooli neuvojana, avustaja ja yhteenvetojen tekijänä.

2000-luvulla metodin tuntomerkit ja samalla sen vaikuttavat ainekset oli määritelty. Niitä oli viisi:

1. Positiivinen sosiaalinen riippuvuus ryhmän jäsenten kesken. Kokemus olemisesta samassa veneessä. Positiivista sosiaalista riippuvuutta syntyy, kun ryhmällä on yhteiset tavoitteet ja kukin tietää toistensa osaamisalueet. Jotta yhteistyö synnyttäisi keskinäistä kiintymystä, on työtehtävän oltava sellainen, että joukkovoimasta koetaan olevan aidosti hyötyä. Motivaatio kasvaa, kun tehtäviä jaetaan jäsenten mielenkiinnon perusteella. Positiivinen riippuvuus näkyy ja tuntuu siinä, että jokainen haluaa auttaa muita selviytymään paremmin, ja oppii siinä samalla itsekin muiden avulla.
2. Yksilöllinen ja yhteisöllinen vastuu ryhmässä: Jokaisella on oma ja yhteinen vastuu. Jokaisen vahvuuksia hyödynnetään. Ryhmä ei suvaitse vapaamatkustajia eikä työjuhtia.
3. Osallistava, avoin vuorovaikutus ryhmän sisällä. Jotta tämä toteutuisi, ryhmän oli oltava kooltaan niin pieni (max 5), että jokaisella on oikeasti mahdollisuus osallistua.
4. Sosiaalisten taitojen hallinta ja harjaannuttaminen: Tehtäville oli aina kahdet tavoitteet:
   a) tiedolliset: yhteinen tavoite on oppia uusia asia niin että se ymmärretään.
   b) sosiaaliset tavoitteet: opitaan toiminnallisesti sosiaalisia taitoja (yhteistyötaitoja). Harjoitellaan itsetunnon, sosiaalisten vuorovaikutustaitojen ja oppimisstrategioiden hallintaa.
5. Yhdessä tapahtuva arviointi ja pohdiskelu (reflektio): mitä opiskelujakson aikana opittiin, miten toimittiin, miksi toimittiin ja millä tavoin voitaisiin toimia paremmin seuraavalla kerralla.