Inkluusio – juu vai ei?

Yksi koulutuksen isoja trendejä on ollut integraatio: se, että asteittain kaikki erilaiset oppilaat ovat päässeet samaan koulutukseen. Kaikki säädyt. Myös tytöt. Eri lailla lahjakkaat. Ja erilaisista vammoista ja ongelmista kärsivät.

Iso loikka otettiin Suomessa 1990-luvulla, jolloin edes syvästi kehitysvammaisia ei enää vapautettu oppivelvollisuudesta. Samalla lopetettiin apukoulut ja tehtiin päätös, että erityisoppilaita voidaan opettaa myös yleisopetuksen ryhmissä, oppi hän hitaammin tai olipa hänellä käyttäytymisvaikeuksia. Erityisopetus alettiin kokea eristysopetukseksi.

Maailmalla käänne oli alkanut jo aiemmin. Vuonna 1993 YK korosti kaikkien lasten oikeutta käydä tavallista koulua. Katsottiin, että jokaisella on oikeus läsnäoloon muiden joukossa siitä huolimatta, että tarvitsee tukea. Unescon järjestämässä Salamancan kokouksessa (1994) tunnuslauseeksi valittiin inklusiivinen kasvatus, kasvatus, joka hyväksyy kaikki lapset tavallisille luokille. Vuonna 2006 YK:n jäsenvaltiot allekirjoittivat vammaisten oikeuksien sopimuksen. Suomi ei ratifioinut sopimusta.

Alettiin puhua inkluusioista – yhteisestä koulusta kaikille. Tukea tarvitsevan lapsenkin oikeudesta saada käydä omaa lähikoulua ja saada tarvitsemansa tuki omassa koulussa. Jotteivat he tulisi leimatuksi. Ajateltiin, että tavallisen koulun tavallinen luokka on paras paikka useimmille oppilaille, kunhan he vain saavat tarpeeksi tukea.
Keksittiin ns. kolmiportaisen tuen malli. Hieno idea, joka vaati rahaa. Jota ei ollut. Inkluusion käsitteestä tuli sumuverho. Oikea tavoite oli leikata erityisopetuksen kalliita menoja. Ongelmat räjähtivät käsiin erityisesti, kun yleisopetukseen siirrettiin entisiä tarkkisoppilaita. Opettajat valittivat, että kaikki aika menee häirikköoppilaan rauhoitteluun, ja muut jäävät vaille opetusta.

Jotta nykyistä suurempi joukko oppilaita pärjäisi hyvin tavallisessa luokassa lähikoulussa, siellä tulisi olisi tarpeeksi erityisopettajia, psykologeja ja kuraattoreita. Näin ei ole, sanovat tutkijat. Kaikilla opettajilla tulisi olla tarvittavaa koulutusta erityisoppilaiden kohtaamiseen, mm. vihan hallintaan, vuorovaikutuksen ja itsensä rauhoittamiseen. Näin ei nyt ole.

2010- luvulla Espoossa haluttiin tarttua inkluusioon. Hallinto ja koulut ajautuivat jopa kriiseihin. Kouluilta puuttui erityisopetuksen osaamista, kolmiportaisen tuen dokumentointivaatimukset. Opettajat tarvitsevat aiempaa enemmän erityispedagogiikan taitoja ja kokemusta erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden kanssa toimimisesta. Resurssit eivät korvaa inkluusion mahdollistavan toimintakulttuurin merkitystä.

Tänään Suomi on kansainvälisin sopimuksin sitoutunut järjestämään koko ikäluokalle yhteisen peruskasvatuksen, johon kuuluvat erityisopetuksen eri muodot. Pääperiaate on kuitenkin taata kaikille lapsille oikeus käydä kotiaan lähinnä olevaa koulua ja saada siellä tarvitsemansa pedagoginen ja muu lisätuki.

Tärkein asia on yhä lapsen oikeus käydä kotiaan lähinnä olevaa koulua ja saada siellä tarvitsemansa pedagoginen ja muu lisätuki.