Heli Nikunen
Vuonna 1972 maailmalla riehui terrorismin aalto. Suomessa jännitettiin jatkaako Kekkonen vielä presidenttinä ja hyvien neuvostosuhteiden takaajana. Otaniemen Dipolissa alkoivat ETY-kokouksen valmistelevat neuvottelut. Ympäristötietoisuus voimistui ja Rooman klubi julkaisi ensimmäisen kasvun rajat raportin. Monen tunnemuistiin on kuitenkin ehkä voimakkaimmin syöpynyt Lasse Viren, joka Münchenin Olympialaisissa kaatui, nousi ja juoksi voittoon.
Vuosi 1972 oli murrosten aikaa myös Laajalahdessa. Suurten ikäluokkien nuoret aikuiset muuttivat työn perässä kaupunkeihin. Asuntopulaa pyrittiin helpottamaan rakentamalla kerrostaloalueita kantakaupungin ulkopuolelle, niin sanottuja metsälähiöitä. Laajalahteenkin rakennettiin SOK:n toimesta kerrostaloalue työväen asunnoiksi. Metsälähiöistä poiketen alue rakennettiin olemassa olevan rintamamiestaloalueen ja palvelujen viereen. Alueella oli jo runsaasti aktiivista yhdistystoimintaa ja toiminta vain lisääntyi uusien asukkaiden myötä. Oltiin yhdessä, luotettiin ja tarjottiin apua. Runsas lapsijoukko pelasi pihalla kirkonrottaa ja fillarihippaa. Laajalahden liikunta järjesti toimintaa niin lapsille kuin aikuisille. Vpk, kirjasto, kirjaston alakerran partiotoiminta sekä kerrostalojen alakerrassa toimiva pyhäkoulu tarjosivat ohjattua toimintaa kansakunnan toivoille. Viikkorahat tuhlattiin lähiruokakauppoihin tai kirjakauppaan. Polyesteri valtasi vaatekaapit. Lahkeet olivat leveitä ja kaulukset teräviä. Asunnoissa kaikui Fredin Puhu hiljaa rakkaudesta ja Sweetin Poppa Joe.
Muutoksen tuulia koettiin tuolloin myös paikallisessa kirjastossa. Laajalahden kirjasto toimi vuoteen 1972 asti koko Espoon kirjastolaitoksen sydämenä, siellä toimi niin hallinto kuin auto-osasto. Uuden pääkirjaston valmistuminen Leppävaaraan teki Laajalahden kirjastosta tavallisen sivukirjaston ja vapautuneita tiloja voitiin käyttää satutunteihin ja nukketeatteri- ja elokuvaesityksiin. Kirjaston kellarissa kokoontui myös kirjastopoliittinen yhdistys, jonka tavoitteena on kirjastolaitoksen kehittäminen. Yhdistys ajoi mm. vankilakirjastojen perustamista, kirjastotieteen saamista akateemiseksi oppiaineeksi ja käyttäjien kuulemista kirjavalinnoissa. Kirjastonhoitajan työ ei kuitenkaan aina ollut vain hohdokkaiden tulevaisuusvisioiden laadintaa. Irmeli Perälä muistelee uransa alkuvuosia Laajalahdessa: ”Kirjaston pihalle kokoontui iltaisin miehiä kallistelemaan pulloja ja humaltumisasteet vaihtelivat kovaäänisyydestä sammumiseen. Sisälle tultiin lämmittelemään ja itkemään elämän kurjuutta. Joskus oli kirjastoa sulkiessa pakko raahata joku ulos nukahtanut tuulikaappiin hetkeksi selviämään, ettei jäätynyt pakkaseen. Pakko oli välistä kutsua poliisikin paikalle, vaikka siihen harvoin turvauduttiin”.
Monet näistä elämän kolhimista miehistä majaili läheisen Mankkaansuon ympärille muodostuneessa hökkelikylässä. Toisen maailmansodan jälkeisessä asutustoiminnassa perheelliset olivat olleet etusijalla ja moni yksinäinen rintamalta palaaja oli jäänyt kodittomaksi. Miehet olivat muuttaneet töiden perässä pääkaupunkiseudulle, ja töiden loputtua pullo oli auennut. Metsästä suon laitamilta löytyi sekä vapaus että yhteisö, johon kuulua. Tarve-esineet ja elintarvikkeet haettiin ’Mankkaan valinnasta’ eli suolle syntyneestä kaatopaikasta. Tuo epävirallinen kaatopaikka oli vuosien mittaan muuttunut viralliseksi, kun kulutuskulttuuri oli paisuttanut jäteongelmaa. Laajalahtelaisille kaatopaikka merkitsi jäterallia, lokkiparvia, rottia, löyhkää ja roskaisia tienpientareita. Alue, jonka nykyisin tunnemme Tapiola Golfin kenttänä, olikin tuolloin kovin erilainen.
Hyvin erilainen oli myös varsinainen Laajalahti. Se oli pahoin saastunut ja vesi oli usein hapetonta. Espoo ja Helsinki olivatkin suunnitelleet pahoin saastuneen ja aikansa mittapuulla lähes merkityksettömän merenlahden täyttämistä jätteillä. Laajalahtea pidettiin ‘kuolleena alueena’ ja kaatopaikan sijoittelua teknistaloudellisena kysymyksenä. Hitaan suunnitteluprosessin aikana suhde luonnonsuojeluun ja kaupunkisuunnitteluun oli kuitenkin muuttunut kunnallishallinnossa ja yhteiskunnassa laajemminkin. Perinteinen koskemattoman luonnon suojelu laajeni ympäristönsuojeluksi, jossa arvostettiin myös ihmisen muokkaamia perinnemaisemia ja rantaniittyjä. Vuoden 1962 vesilaki nousi myös merkittäväksi tekijäksi hankkeen kuoppaamisessa. Kaatopaikkaa ei perustettu merenlahteen vaan Espoo osti Mankkaan suoalueen, jolla jo toimi kauppalan kaatopaikka. Lisäksi Espoo päätti jättää Laajalahden rakentamatta maisemallisesti arvokkaana ympäristönä. Tällöin Helsinkikin joutui luopumaan kaatopaikkahankkeesta ja vuonna 1973 hanke kuopattiin.
Lähteet:
Laajalahden kirjasto 40 vuotta, Laajalahden kirjasto
Hannikainen, “Kaikki eivät halua kaatopaikkaa” – tapaustutkimus Laajalahden kaatopaikasta, Alue ja Ympäristö 2019
Schönach, Kaupungin savut ja käryt, Helsingin ilmansuojelu 1945-1982, Helsingin yliopiston väitöskirja 2008
Linkki Paavo Noposen selostukseen https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/03/30/lasse-viren-ja-10-000-mn-draama-munchenissa
Puhu hiljaa rakkaudesta https://www.youtube.com/watch?v=Z1kqeKgmPmc&ab_channel=SuklaaEnsio
Poppa Joe https://www.youtube.com/watch?v=gV0ujTVD9kI&ab_channel=OfficialSweetChannel
Linkki Mankkaan suolla asuivat alkoholistit https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/03/18/mankkaan-suolla-asuivat-alkoholistit
Linkki Laajalahden erakkokalastaja Arvin kova elämä https://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/06/06/laajalahden-erakkokalastaja-arvin-kova-elama