Mirka Juutilainen
Olen syntynyt vuonna 1965 ja muuttanut Ruukinrantaan 2 vuoden vanhana, Joel Rundtintie 5. Kyseessä on rintamiestalo, jonka isäni vanhemmat olivat rakentaneet.
Talon ulkoverhous oli mineriittilevyä. Pihalla oli paljon omenapuita ja marjapensaita. Tieltä päin katsottaessa- talon oikealla puolella olivat leikkimökki ja sen takana liiteri. Vasemmalla puolella oli valkoinen, puurakenteinen autotalli. Talon kellarissa oli sauna. Saunan lattia oli betonia, jonka päällä oli
muutama puuralli. Nurkassa pesuhuoneessa oli vesipata ja toisessa nurkassa suihku. Pesuhuoneessa oli aina tosi kylmä, vaikka sauna olisikin ollut lämmitettynä. Meillä oli kellarissa myös perunakellari, johon säilöttiin perunoita ja omasta puutarhasta marjoja ja omenoita. Sisävessa meillä oli sisääntulokerroksessa, mutta se oli aluksi sellainen, että vesisäiliö oli pöntön yläpuolella ja sitä vedettiin ”roikkumalla” metallisesta ketjusta.
Naapurissamme asui perhe, jolla oli poika Lasse. Tämä Lasse vietti aikaa kotiapulaisemme Tuijan kanssa. Heillä oli myös musta pystykorva. Se oli ihan kamala koira,haukkui ja ajoi meitä takaa. Se tuli aina yllättäen meidän puolelle aidan yli ja me jouduttiin pakenemaan leikkimökkiin piiloon. Haukkui ja ajoi meitä takaa.
Ilmolan päiväkoti
Kävin monta vuotta ennen koulun alkamista Ilmolassa. Aili-täti johti päiväkotia. Olimme siellä muutaman tunnin päivästä. Jos oikein muistan niin 10-14 välillä siellä oltiin. Kuljin Ilmolaan polkua, joka lähti Ruukinrannan tien ja Joel Rundtintien risteyksestä. Kiviaidassa oli hieman ylempänä mäessä aukko ja siitä menimme Ilmolaan.
Päiväkodissa ohjelmaan kuului laulu- ja leikkitunti. Aili-täti soitti flyygeliä, me lauloimme ja leikimme kaikenlaisia lasten lauluja, mm. yksi pieni elefantti jne. Ruusa-täti hääri keittiössä ja laittoi meille puuhellalla lounaaksi puuroa tai velliä. Lounaalla sai puolikkaan ruutunäkkileipäpalan voilla. Näkkileipää sai lisää, mutta siihen ei saanut enää voita päälle.
Oli askartelua ja ompelua. Itse tykkäsin kirjoa vohveliliinoja tai ommella pahvisiin (eläin- tms. aiheisiin) kuvia puuvillalangalla. Askartelimme myös sesonginmukaisia juttuja. Oli myös leikkihuone, jossa oli leluja, mutta en muista, että olisin koskaan leikkinyt siellä. Halusin aina tehdä käsitöitä. Leikki ja ompelu tapahtui samaan aikaan, joten piti valita. Sitten oli satuhetki, me lapset istuimme yläkerran portailla ja hoitaja istui rappusten välitasanteella ja luki satuja. Lopuksi mentiin ulos ja sieltä meidät haettiin kotiin. Ulkona pihalla oli leikkimökki, mutta se ei minua oikein innostanut. Ilmolan ja Tarvontien välissä oli juoksuhautoja ja bunkkeri, jossa oli ihan mahtavaa kiipeillä ja liikkua. Se oli toki ehdottomasti kiellettyä, mutta sinne menimme aina, kun tätien silmä vältti.
Pihalla oli kanakoppi ja kanakopin katolta oli ihana hyppiä pehmeisiin lumikasoihin. Sekin oli tietysti kiellettyä, mutta… Ulkoleikkeinä tykkäsin kankaasta ommelluista hevosohjaimista. Toiselle laitetiin ne päälle (hän oli hevonen) ja toinen juoksi perässä pitäen kiinni ohjaimista (hevosen ohjastaja). Pihalla leikimme
myös väriä, kymmenen tikkua laudalla ja sitten oli leikki, jossa maahan piirrettiin iso ympyrä ja jokaisella osanottajalla oli oma kotipesä ympyrän laidalla. Ympyrässä seisojat katsoivat ympyrän keskustaan päin ja ”jääjä” juoksi ympyrää heidän takanaan ja pudotti jonkin esineen jonkun taakse ja sitten piti juosta vastakkaiseen suuntaan ja ehtiä omaan pesään ennen jääjää.
Sisällä ylimmässä kerroksessa oli sisävessa, mutta sitä ”me tavalliset lapset” emme saaneet käyttää. Sinne pääsi vain ne harvat, joilla jo silloin ymmärsin, oli esim. kastelua. Sinne kyllä pääsi, jos puhui tuhmia: suu pestiin saippualla, minunkin joskus. Liiterin päädyssä oli ulkovessat. Sinnekään ei kuitenkaan voinut mennä asioille, koska pojat kurkkivat tyhjennysluukusta.
Kannoimme keittiön takaovelle Ruusa-tädille joskus puita ja palkaksi sai rusinoita. Ruusa-tätiä ei saanut muuten häiritä keittiössä ja keittiö oli kiellettyä aluetta.
Pihan perällä oli varasto tms. matala rakennus, jossa siihen aikaan asui joku mies. Häntä ei saanut häiritä, eikä siihen ”pihalle” mennä. Emme olisi uskaltaneetkaan. Se tuntui jotenkin hämäräperäiseltä paikalta.
Tärkeä päivä ja tehtävä kuukaudessa oli, kun saimme ommellun kangaspussukan kaulaamme, minkä veimme vanhemmille kotiin. Pussukassa oli taiteltu pahvitasku, johon vanhemmat sitten laittoivat hoitomaksun ja sen veimme sitten kaulassa Ilmolaan.
Joulu- ja kevät juhlat oli, niissä aina esitimme jotain. Sitten oli myyjäiset. Siellä myytiin sukkia ja lapasia sekä seinään tai kaapinoveen laitettavia ”pussukkatelineitä”. Näitä meillä kotona oli joka kaapin ovessa. Sukkia ja lapasia emme me ostaneet, koska mummini (äidin äiti) kutoi meille kaiken tarvittavan. Oli myös arpajaiset. Voitot oli kääritty valkoiseen kauppapaperiin, jossa oli numero päällä. Arpajaispöytä oli aina lasikuistitilassa salissa.
Luonto
Koko Ruukinranta oli ”metsää”, ihan syrjässä kaikesta kivasta. Kaikki kaverit asuivat Laajalahdessa tai Perkkaalla. Mutta marjoja siellä oli. Olin ihan muutaman vuoden ikäisestä mummini (isän äiti) kanssa kesäisin mustikassa. Hyvä vatukko sijaitsi metsässä nykyisen Ruukinrannan ja Perkkaan liittymässä. Vatut olivat ihania, mutta koska olin pieni hautauduin puskiin, ne raapivat ja piikit pisteli alhaalta ylös. Samassa mäessä oli myös kieloja, joita mummini kanssa kävimme poimimassa. Hieman eteenpäin tästä paikasta museolle päin oli myös puolukkapaikkoja, joista kävimme poimimassa puolukoita mummini kanssa.
Ukkini (äidin isä) haki joka syksy joulukuusen näistä Ruukinrannan metsistä salaa juuri ennen kuin lumi satoi maahan, ettei jäänyt jälkiä.
Juutilaisen ja Enteen välisessä metsässä meillä oli luistelulampi. Isä kävi välillä heittämässä siihen kuumaa vettä, että jää tuli sileäksi. Siellä me luistelimme 70-luvun alkupuolella. Nykyisin lampea ei juuri erota, se on aika ryteikkö. Meidän talon ja Tarvontien välissä on myös juoksuhautoja ja iso siirtolohkare, joissa oli kiva kiipeillä.
Leikimme paljon sisarusteni kanssa lähimetsissä. Keräsimme puiden lehtiä ja käpyjä. Teimme majoja kuusien alle ja salapiiloja. Kerran pakenimme ufoa kalliolta kotiin. En tiedä, mikä tämä valoilmiö (ilman ääntä) oli oikeasti, mutta mielestäni se oli ufo.
Kerran keittiössä katselimme iso hirveä, joka oli pysähtynyt aitamme taakse. Kerran isäni lähti naapuriin kylään. Me lapset olimme pihalla. Isä oli soittanut äidille, että ota lapset äkkiä sisään Ruukinrannassa liikkuu aseistettuja poliiseja. Syy selvisi, etsivät haavoittunutta hirveä.
Gallen- Kallelan museon kohdalla ennen Helsinkiin päin lähtevää kävelysiltaa kasvoi keväällä jotain rauhoitettuja violetteja kukkia (keväinen linnunherne) niin paljon, että aivan kuin metsänpohja olisi peitetty violetilla matolla. Kuljin ukkini pyörän tangolla Munkkiniemeen useasti, ja tie museolle ja Munkkiniemeen asti tuli tutuksi alle kouluikäisestä asti.
Ihmiset
Ihmisiä ei ollut tai juurikaan näkynyt. Asuimme aivan peräkylässä. Alaluokalla (1-2) minulla oli luokallaJohanna, jonka äiti piti Gallen Gallelan museon kahvilaa. He asuivat kahvilarakennuksessa. Muistan ainakin yhden käynnin siellä leikkimässä, Johannan huone oli muistaakseni yläkerrassa, portaiden päässä. Johanna monesti tuli koulumatkalla meille ”välietappina” leikkimään ennen kuin jatkoi kotiin museolle. Äitini toimi museon oppaana. Oli muutama talo ja niistäkin osa ihan aavetaloja, joissa ei koskaan nähnyt ketään liikkuvan.
Joel Rundtintien alussa yläkerrassa asui meidän hoitotäti, joka tuli katsomaan peräämme, sen jälkeen, kun pääsimme koulusta. Kerran myös kävimme hänen luonaan. Yläkertaan kuljettiin pääoven vierestä ulkoa oman oven kautta. Ruukinrannantiellä oli myös ”oikeita” ränsistyneitä kummitustaloja, kun käännyttiin rantaan päin. Siinä alkupäässä jonkin hylätyn talon aidan takana oli noin metrin korkea enkelikivipatsas, tunnelma oli tuossa kohtaa aavemainen, enkeli polvillaan rukousasennossa. Missään ei ollut ihmisiä. En kerta kaikkiaan saa päähäni montakaan. Heinosen perheen muistan, joskus jonkun talon pihalla näkyi joku liikkuvan. En tuntenut ketään nimeltä tai tiennyt, keitä he olivat.
Meidän ja Tarvontien välissä metsässä oli vanha maakellari, jossa asui laitapuolenkulkijoita. Kerran menimme lapsiporukalla sinne vakoilemaan päivällä. Pojat päättivät mennä sisään. He yrittivät avata ovea, mutta ovi kaatuikin lattialle sisäänpäin. Oven molemmilla puolilla oli heteka tai muu vastaava sänky. Sängyt oli tosi siististi pedattu ja mitään rojua ei kellarissa ollut. Näitä kulkijoita joskus näki, erehtyihän niistä yksi meidän kellariinkin lepäilemään. Talomme kellarinsisäänkäynti on maantasossa metsänpuolella. Kulkija oli kääntynyt polulla liian aikaisin ja päätyi meille. Isä sen saatteli maakellariin nukkumaan. Myös itsensäpaljastaja liikkui Ruukinrannassa, kerran vilautteli minullekin Villa Elfvikin risteyksen kohdalla metsässä.
Toisen, metsäntakuisen naapurimme, Enteen sedän ja tädin tunsin, koska ukkini (äidin isä) kävi siellä juttelemassa. Enteellä oli mehiläispesiä ja niitä minun ukillakin oli ollut. Setä oli kova hiihtämään kuten ukkinikin oli ollut.
Jossain museolla päin asui joku nuori taitoluistelijalupaus, josta puhuttiin. Olisiko ollut Kristiina Wegelius? Myöhemmin Ruukinrannan tien alkuun muutti perhe jossa oli minua nuorempia lapsia. Heillä oli vuohi lemmikkinä ja he ulkoiluttivet sitä tiellä hihnassa.
Ruukinrannantien alussa, rapatussa rintamamiestalossa asui vanhempi pariskunta.
Rakennukset
Joel Rundtintien ja Ville Valgrenin tien risteyksessä oli kummitustalo. Ruskea puurakennus, joka oli kaatumispisteessä. Sinne ei saanut mennä, koska se saattoi sortua minä hetkenä hyvänsä. Ville Valgrenin tiellä oli pieni punainen mökki. Sen ympärillä oli vain metsää rantaan asti. Ville Valgrenin tien alkuun joskus 1970-luvulla tuli kaksi uutta hienoa ”alppitaloa”(eurotaloja). Kävimme niitä katsomassa, koska toinen oli silloin uutena myynnissä.
Muistan myös punatiilitalon, joka nousi Ilmolaan menevän polun viereen. Uusi talo tänne meidän peräkylään, kuka haluaa rakentaa ja muuttaa tänne? Pidin sitä ihan kummallisena, hieno talo, tänne vanhojen sortuvien talojen keskelle. Sama tunne tuli Laaksojen talon kanssa.
Palvelut
Venerannassa oli kioski. Siellä kävin ukkini kanssa (oli kesäaika). Uskoisin, että en ollut tuolloin vielä koulussa. Se ei kyllä ollut pitkää aikaa toiminnassa. Heikintorilla kävimme kaupassa siihen asti kunnes Tietäjäntielle Tapiolaan tuli iso kunnon ruokamarket. Sitten tuli Maxi-market. Avajais ilotulitusta olimme isäni kanssa katsomassa. Maxissa kävimme joka vuosi synttäripäivänä (yleensä koulun jälkeen), koska siellä oli ihan sairaan iso kerrostäytekakku, josta asiakkaat sai kakkua ja kahvia.
Ai niin, kyllä ihan pienetkin alle kouluikäiset joivat kahvia. Meidän kotiapulainen antoi meille puolikuppia kahvia, sokeripala siihen ja loput maitoa. Join siis ihan pienestä pitäen kahvia. Meillä oli aamiaisella aina teetä. Muistan, kuinka olisin halunnut, että myös aamulla olisi ollut kahvia.
Joitakin erikoiskauppoja kuten vaatekauppoja oli myös Heikintorilla. Maxi ratkaisi kaikki, koska sieltä sai mitä vaan. Aina mentiin Maxiin.
Laajalahdessa oli kirjakauppa ja kioski, sekä ruokakauppa, sieltä joskus haettiin karkkia tai jäätelöä. Leppävaaran uimahalli oli ihana paikka. Äitini oli hetken siellä kahvilassa töissäkin. Me käytiin siellä paljon uimassa. Olin siellä uimakoulussakin. Joskus aamulla jo ennen koulun alkuakin isä vei meidät uimaan.
Kun olimme pieniä ja sairastuimme, meille pyydettiin lääkäri kotikäynnille. Muistan yhden kerran, kun jouduin oikein lääkäriin ja se vastaanotto oli mielestäni Tapiolassa. Minulla oli korva kipeä. Olisiko ollut meidän terveyskeskus siellä? Jorvin sairaalaa ei ollut ja niinpä umpisuoleni vuonna 1972 leikattiin lastenklinikalla. Sairaalassa joutui olemaan viikon eikä vanhempien läsnäolo ollut sallittua, vain vierailuaikana saivat tulla katsomaan.
Liikenne
Kehä I oli kaksisuuntainen tie, jossa oli suojatie ja reunalla pyörätie. Koulusta kotiin tultaessa kuljin kotiin perkkaalaisten kanssa yhtä matkaa Ilmolan kohdalla oleville ”punaisille pylväille” (rautatolpat, jotka esti autoja ajamasta sitä kautta Ruukinrantaan) ja siitä sitten käännyin kotiin päin. Joskus myös Ilmolasta lähdimme Laajalahden puolelle ja silloin Aili-tädillä oli liikennemerkki kädessä, jolla pysäytti autot, että päiväkotilapset pääsivät turvallisesti yli.
Linja-autoja meni ja tuli harvakseltaan Galle -Kallelan museolle täynnä ihmisiä. Se oli lapsesta hyvin kummaa, että tänne peräkylälle tulee bussilla näin paljon ihmisiä.
Me lapset liikuttiin jalan tai sitten pyörillä. Joel Rundtintie asfaltoitiin joskus 1970-luvun alussa. Muistan, kuinka se oli ”tapahtuma”, asfalttitie meille asti!
Ala-aste oli Laajalahdessa ja kouluun mentiin kävellen. Joskus saattoi aamulla saada kyydin vanhemmilta koulun portille.
1976 syksyllä menin oppikouluun Pohjois-Tapiolaan. Vihreät bussit kulki Kehä 1:stä pitkin noin kerran tunnissa. Matka maksoi 90 penniä. Sain kotoa yleensä tasarahan, mutta joskus 2 markkaa ja ylimääräisellä 20 pennillä ostettiin koulun vieressä olevasta kioskista irtokarkkia. Parin vuoden päästä bussi maksettiin bussilipuilla, joita ostettiin vihossa (ehkä muutaman viikon liput kerralla).